Vihdoin!

Meille syntyi pieni tyttö!

Palataan synnytykseen tarkemmin myöhemmin, mutta lyhykäisyydessään: rankkaa oli. Torstaina 15.12 käynnistettiin - itse synnytys oli nopea ja raju, jonka jälkeen N päätyi leikkaussaliin menetettyään niin paljon verta. Vietettiin sairaalassa yhteensä kolme päivää ja tänään kotiuduttiin. Vaikka kokemus oli hurja niin tässä sitä nyt ollaan, hartaasti odotetun pienen ihmisen kanssa. Hän on ihmeellinen pikkuinen ja kaiken jo taakse jääneen tuskan arvoinen. Tumma tukka peittää pään, nenä on pieni nykerö, katse tarkka ja sormet ja varpaat ovat pitkät ja kippuraiset. On temperamenttinen ja tomera kaveri, oikea sisupussi. 50cm ja 3282g täyttä kultaa <3

Aika on täysin pysähtynyt ja tässä sitä nyt vaan ihmetellään toisen ähinää, aivastelua, itkua ja sätkimistä. Yritetään hoitaa häntä parhaamme mukaan.  Tästä se lähtee!

N&H

Yliaikaiskontrolli (41+5)

Varsinainen masuasukki! Loppuraskautta seurataan äitiyspoliklinikalla, kun raskauden kesto on 41+5 ja siitä eteenpäin. Neuvolan ohjeistuksen mukaisesti oltiin eilen sitten yhteydessä synnytyssairaalaan ja saatiin kontrolliaika tälle aamulle. Oli poikkeuksellisen jännittynyt tunnelma aamupalapöydässä, sillä meillä ei ollut hajuakaan mitä tulisi tapahtumaan. Miksi synnytys ei ole vielä alkanut? Miksi ei edes supistele? Onko vauvalla kaikki hyvin ja mitä jos synnytys käynnistetään jo heti tänään? Saatiin sitten riita aikaiseksi sairaalakassista, sillä H eli siinä luulossa, että se jätetään kotiin kunnes N yhtäkkiä vihjaisi kassista puuttuvan asioita. Siinä sitten toisillemme tiuskien pakattiin kassi ja lähdettiin matkaan, mutta saatiin sovittua ennen sairaalan pihaan saapumista - juuri sopivasti!

Osastolle ilmoittautumisen jälkeen päästiin melkein heti lääkärin vastaanotolle, jossa lääkäri teki alkuun sisätutkimuksen ja totesi kohdunsuun olevan noin sentin auki. Tämän jälkeen hän "pyöräytti" vähän rajummalla otteella kohdunsuuta/kalvoja irti (tai jotain!) ja totesi sen mahdollisesti edesauttavan synnytyksen luonnollista käynnistymistä. Sisätutkimuksen jälkeen ultrattiin ja kaikki näytti Pikkurontilla olevan enemmän kuin hyvin; lapsivettä riitti, istukka ja napanuora toimivat ja syke oli hyvä. Painoarvioksi saatiin 3300 g <3 Viikkoihin nähden ilmeisesti aika pikkuruinen tapaus, mutta nämä arviothan voivat heitellä aika paljonkin. Tämän jälkeen N makoili puolisen tuntia ns. käyrillä, eli Pikkurontin sykettä seurattiin vähän pidemmän aikaa ja siinäkään ei ollut mitään ihmeellistä. Meidät päästettiin siis kotiin ja jos synnytys ei torstaihin mennessä ala itsestään niin palaamme sairaalaan käynnistystä varten.

Kaiken kaikkiaan huojentavaa oli nähdä ja kuulla, että kaikki on hyvin ja jotakin on jo kohdunsuullakin tapahtunut. Ollaan paineltu akupisteitä joka päivä - liekö sillä vaikutusta? :D Kotimatkalla käytiin ostamassa illaksi torttutaikinalevyjä ja glögiä. Katsotaan ehtiikö tortut uunista ulos vai alkaako vihdoin tapahtua? ^_^

N&H

P.S Pienet jutut voivat toisinaan tuntua suurilta. Poliklinikalla oli rinnakkain useampi vessa, joista yksi oli merkattu lapulla seuraavasti: Isät ja vieraat voivat käyttää tätä vessaa. Hetken aikaa H seisoi oven edessä hölmistyneenä, sillä ei tuntenut kuuluvansa kumpaankaan joukkoon. Ehdotus: Isät, puolisot ja vieraat voivat käyttää tätä vessaa voisi toimia paremmin.

41+0

Vastoin meidän viime viikon tuntemuksia, ei mitään mullistavaa ole tapahtunut. N:llä ei edelleenkään ole mitään synnytystä enteileviä merkkejä ja Pikkurontti se vaan rymyää samaan malliin aina vaan kasvavassa mahassa. Viimeinen odotusajan neuvolakäynti meillä oli alkuviikosta, jonka yhteydessä terveydenhoitaja ohjeisti meitä ottamaan ensi maanantaina yhteyttä synnytyssairaalaan ja varaamaan ajan yliaikaiskontrolliin. Tämä tietysti vain siinä tapauksessa, jos synnytys ei ole siihen mennessä käynnistynyt. Me molemmat toki toivotaan, että synnytys alkaisi luonnollisesti; keinotekoisesti käynnistetty synnytys saattaa olla monesti vaikeampi ja supistukset kivuliaammat. No mutta, se on vasta ensi viikon murhe ja siihen on onneksi vielä aikaa.

Positiivista tässä odotuksen pitkittymisessä on ollut se, että H sairastui kauheaan räkätautiin juuri ennen laskettua aikaa, eikä oikein uskallettu edes miettiä mitä oltaisiin tehty, jos sairaalaan lähtö olisi osunut esimerkiksi viime viikonloppuun. Onneksi sellaista tilannetta ei tullut ja nyt ollaan taas täysissä sielun ja ruumiin voimissa! Ollaan oltu aika lailla kotosalla, pelattu päivittäin Scrabblea ja veivattu Netflixiä. Gilmoren tyttöjen uusien jaksojen lisäksi ollaan löydetty muutama loistava sarja: Stranger Things ja tällä hetkellä menossa Jälkiä jättämättä (The Killing). Lenkkeilyä ei kauppareissuja lukuun ottamatta olla oikein harrastettu H:n flunssan ja liukkaiden kelien takia. Maanantaina matkalla neuvolaan N kaatui (taas!) ja käsikynkkää kun mentiin niin H komeasti perässä. Onneksi päästiin heti kuulemaan sydänäänet ja kuten sanottu, Pikkurontin liikkeet ovat olleet hyvällä mallilla senkin jälkeen.

Rehellisyyden nimissä on toki sanottava, että alkaa jo vähitellen kypsyttämään tämä odottelu. Olosuhteista johtuen ollaan jo aika lailla mökkihöperyyden partaalla, mutta mieltä rauhoittaa se tosiasia, että viikon sisällä saadaan jo hyvin todennäköisesti Pikkurontti syliimme. Miltä hän näyttää? Millaiset varpaat? Onko tukkaa ja miltä tuoksuu? Odotamme häntä niin valtavan paljon, että tässä ihan pakahtuu.

N&H

Sukkapuikkoja ja sähkövirtaa

Opimme viime viikolla uuden sanan: sukkapuikkokivut. N oli tuntenut jo jonkin aikaa teräviä vihlaisuja kohdunsuun alueella ja Vauva -palstalla (!) oli tämäkin oire sitten nimetty osuvasti sukkapuikkokipuiluksi. Se tuntuu siis juuri siltä kuin sukkapuikolla tökittäisiin sisältäpäin, eli Pikkurontti se siellä neuloo tietään ulos kohdusta :D Vihlaisut tuntuvat aina silloin kun mahassa ollaan hereillä ja touhutaan. Tarkoittaako se, että synnytys koittaa pian? Tuskin, mutta ollaan tässä malttamattomina googlailtu kaikkia synnytystä ennakoivia oireita ja niitä voi olla esimerkiksi verenpaineen nousu, löysä vatsa, vauvan rauhoittuminen, irronneen limatulpan bongaaminen jne. Onhan näitä. Toistaiseksi ei ole tapahtunut mitään edellä mainituista ja aletaan kieltämättä olla jo aika kärsimättömiä.

Koska laskettu aika on jo parin päivän päästä, niin ajateltiin kokeilla kivunlievitykseen tarkoitettuja akupisteitä - niiden painelu voi nimittäin myös vauhdittaa synnytyksen käynnistymistä. Lisätietoa kiinnostuneille löytyy täältä: Akupainantaopas. Yksi tärkeä piste löytyy esimerkiksi molemmista käsistä, peukalon ja etusormen väliseltä alueelta ja se toimii toisilla myös hyvänä kipupisteenä läpi synnytyksen. Kaikkea kannattaa kokeilla! Ajateltiin antaa näille pisteille mahdollisuus, vaikka ei akupainannasta olekaan mitään aikaisempaa kokemusta. Toinen asia mitä kokeillaan on Tens-laite, joka vuokrattiin Aktiivinen synnytys ry:ltä. Siinä ajatuksena on, että heti synnytyssupistusten alkaessa N:n selkään kiinnitetään neljä elektrodilätkää ja N voi ohjaimen avulla johtaa heikkoa sähkövirtaa hermoihinsa. Tällä tavalla häiritään kipuviestin kulkeutumista aivoihin ja supistukset on helpompi kestää. Netistä on ainakin löytynyt monia synnytyskertomuksia, joissa Tens-laitteesta on ollut suurta hyötyä ja osa on jopa pärjännyt pelkästään sillä. Sen käyttäminen on siis täysin turvallista, kun raskausviikkoja on kertynyt 37. Ainoa miinus laitteessa on, että se ei tietenkään kestä vettä, joten valinta on sitten tehtävä suihkun/ammeen ja Tensin välillä. Elektrodit voi toki irrottaa ja käydä suihkussa, mutta käyttökokemusten perusteella laitteen teho on tämän jälkeen heikompi. Laitteen vuokra on 40 euroa/kk.

Viimeisin neuvolakäynti oli viime viikolla ja kaikki oli kunnossa. Pikkurontti oli terveydenhoitajamme mukaan nyt kiinnittynyt ja edelleen raivotarjonnassa. Sydänääniä kuunnellessa jäi meiltä äideiltä kyllä muutama lyönti välistä, kun vauvan syke yhtäkkiä hidastui ja hidastui (120 asti). Terveydenhoitaja pyysi N:ää kääntymään kyljelleen, jonka seurauksena syke alkoi taas naputtamaan nopeaan tahtiin (150-160). Oltiin tästä heti huolissamme, mutta terveydenhoitaja vakuutteli tämän olevan normaalia, eikä syke laskenut mitenkään huolestuttavan alas. Selällään makaamista tulisi nyt kuitenkin tässä raskauden loppuvaiheessa välttää, sillä siinä asennossa vauva ja kohtu painavat äidin verisuonia ja tällöin myös istukan verenkierto heikkenee.

Meistä tuntuu vahvasti siltä, että Pikkurontti syntyy tällä viikolla! Tästä päivästä eteenpäin meidän kalenterikin on täysin tyhjä - vuoden loppuun saakka :D Koko joulukuun ajan voidaan sitten rauhassa ihmetellä uutta perheenjäsentä, tutustua pikkuiseen ja opetella sen juttuja. Ollaanko me valmiita? Kyllä!

N&H

Top 5 vauvakamat!

Niin tästä meidän Pikkurontista sitten tuli torstaina täysiaikainen ja kaikki olisi nyt valmiina - tulis jo! :D

Komea vaippakakku!

Monien tarkistusten jälkeen kaikki olennainen ja tarpeellinen tavara taitaa nyt olla hankittuna/saatuna. Aika vähällä ollaan meidän mielestä selvitty siltä osin, että ei olla uutena ostettu juurikaan mitään. Tähän "kitsasteluun" on montakin syytä: meidän taloudellinen tilanne ei tällä hetkellä salli kauheasti shoppailua ja vaikka sallisikin, niin tykätään aika paljon kierrättämisestä, kirppareista ja itsetehdyistä jutuista. Ahkerassa käytössä on ollut Tori ja Facebookin eri kierrätysryhmät. Varsinkin vauvojen ja pienten lasten vaatteiden ja tavaroiden käyttöikä on yleensä niin lyhyt, että kaikki meidän hankinnat ainakin tähän asti ovat olleet melkein uudenveroisia.  Ihan valtavasti ollaan saatu myös erilaisia käyttötavaroita ystäviltä lahjaksi. N:n ystävä järjesti yllätyksenä baby showerit eli vauvakutsut syyskuun alussa, joista jäi käteen muun muassa sukkia, harsoja, vaippoja, voiteita, leluja, tutteja ja vaikka mitä! H:lla taasen oli varpajaiset viime viikonloppuna ja koska siinä vaiheessa Pikkurontilta ei oikein puuttunut enää mitään, oli varpajaisten anti enemmänkin henkisellä puolella ja saadut lahjat auttavat H:n omassa jaksamisessa; viskipullo, lahjakortti Starbucksiin ja uusi päiväkirja :D Sai toki Pikkuronttikin osansa, siitä lisää kohta.

Uutena on ostettu lähinnä raskausajan vaatteita N:lle. Esimerkiksi siistiä ja kivannäköistä talvitakkia ei etsinnöistä huolimatta löydetty mistään käytettynä ja sitten tulikin jo kiire, joten N tilasi mieleisensä netistä. Samoin äitiysfarkkuja ja -collegehousut on ostettu uutena ja tällä viikolla shoppailtiin ensimmäiset imetysliivit Lindexiltä. Merkittävin satsaus tähän mennessä on ollut yhdistelmävaunut ja ne haluttiin tosiaan ostaa uutena (Emmaljungan Super Viking). Ajatuksena ja haaveena on, että ne olisivat käytössä pitkään ja käyttökelpoiset vielä toisenkin lapsen kohdalla.

Mutta sitten! Viitattiin tosiaan siihen, että ollaan saatu ystäviltä kaikenlaista. On ollut liikuttavaa ja ihanaa huomata miten upeita ystäviä meillä on ja miten täysillä kaikki tuntuvat odottavan Pikkuronttia tähän maailmaan. Kaikista itsetehdyistä jutuista on nopeasti tullut meidän suosikkeja:

Kuvassa näkyvän villahaalarin on tehnyt H:n ystävä ja tämä oli myös yksi lahja varpajaisissa. Haalari on meidän molempien mielestä ihan älyttömän ihana; oltiin jonkin aikaa jo etsitty jotakin vastavaa, mutta sopivaa ei ollut osunut kohdalle. Onneksi ei, sillä tämä villahaalari päihittää kaikki mennen tullen! N:n serkku taas vihjaili jo kesällä, että saattaisi tehdä unipussukan vauvalle - ja kuvan vasemmassa alalaidassa näkyy millainen saatiin :) Tämän ihanuuden mukana tuli vielä pipo, kaulaliina, lapaset ja töppöset; lankaa oli kuulemma jäänyt sen verran yli, että serkku intoutui neulomaan oikein urakalla! Unipussukkaa lukuun ottamatta pakattiin nämä kaikki sairaalakassiin, niissä kelpaa tuoda Pikkurontti sitten ensimmäistä kertaa kotiin <3

Toisessa kuvassa näkyvän tilkkupeitteen teki N:n työkaveri ja se oli lahja koko työporukalta. Peite oli ihana yllätys, sillä peittoja ja pussukoita löytyy nyt sängystä, äitiyspakkauksesta ja vaunuista, mutta tätä voi käyttää esimerkiksi sohvalla ja myöhemmin pehmikkeenä lattialla. Siinä on Pikkurontin hyvä kölliä ja ihmetellä maailman menoa! Suosikkeihin lukeutuu myös sininen, kudottu kantoliina valaskuviolla. Sen N bongasi Torista ja ihastui kuosiin heti. Halutaan siis oppia molemmat käyttämään kantoliinaa mahdollisimman paljon, sillä sen tuoma läheisyys on vauvalle hyväksi ja vapauttaa samalla meidät tekemään paremmin asioita kotona. Tiesittekö, että Kantoliinayhdistyksen kautta voi saada maksutta tukihenkilön, joka opastaa liinan käytössä ja eri tekniikoissa? Me aiotaan ainakin ottaa yhteyttä, jos tuntuu yhtään hankalalta. Lisätietoa kiinnostuneille täältä: Kantovälinetukihenkilöt.

N&H

Ihana, kamala ensilumi

Talvi tuli! Meillä lumi ja jää koituivat niin mukavaksi kohtaloksi, että matkalla kauppaan N liukastui ja kaatui kyljelleen. Onneksi ote H:sta hidasti kaatumista ja onneksi N kellahti polven kautta alas, eikä mahalle käynyt ainakaan ulkoisesti mitään. Säikähdettiin toki, koska ollaan tietoisia kaikkien tärähdysten vaaroista. Pahimmassa tapauksessahan kunnon pyllähdys voi aiheuttaa istukan irtoamisen tai muita ikäviä seuraamuksia. Soitettiinkin samana iltana synnytyssairaalan päivystykseen ja saatiin ohjeeksi tarkkailla vauvan liikkeitä erityisen tarkkaan ja toki kaikkia muita N:n oloja, mahdollisia vuotoja, kipuja jne. Tämä tapahtui siis keskiviikkona ja nyt tuntuu siltä, että selvittiin onneksi säikähdyksellä. Pikkurontti on temmeltänyt samaan malliin ja H on kuunnellut sydämen sykettä säännöllisesti, kaikki vaikuttaa olevan normaalisti. Onneksi <3 Olisipa tää raskaus jo ohi! Vaikka sanotaan, että huolet vaan kasvaa vauvan syntymän myötä, niin kauhean raskaalta tuntuu tämäkin kun ei näe lasta - tuntee vaan epämääräistä möyrimistä.

Synnytyshän voi alkaa nyt periaattessa koska vaan, viikkoja on kasassa 36+2! Meillä oli neuvolalääkärillä käynti viime tiistaina ja siellä tehtiin sisätutkimus, jossa todettiin kohdunsuun vähän pehmenneen ja Pikkurontin olevan raivotarjonnassa. Pikkuinen ei lääkärin mukaan tosin ollut vielä laskeutunut kunnolla, eikä kiinnittynyt, joten ihan lähipäivinä synnytys tuskin käynnistynee - mutta eihän sitä koskaan tiedä! Tänä viikonloppuna ajateltiinkin pakata sairaalakassi valmiiksi ja laatia se meidän toivelista kätilölle. N on tehnyt rentoutus- ja hengitysharjoituksia, jotka on kokenut hyväksi. Moni tuttu ja myös perhevalmennuksessa vieraillut äiti on painottanut oikeaoppisen hengityksen merkitystä synnytyksen aikana ja kyseinen äiti kehui myös valtavasti odottaville äideille (ja tukihenkilöille) tarkoitettuja joogakursseja. Sellaiseen osallistumisesta haaveiltiinkin aikamme, mutta kaikki kurssit olivat aika kalliita meidän budjettiimme (n. 140-200 euroa) ja löydettiinkin hyvä korvike, jota voidaan lämpimästi suositella; Jooga, raskaus ja synnytys - dvd! :D Vuosi sitten julkaistu levy pitää sisällään joogaharjoituksia sekä koko raskausajalle, että synnytykseen. Dvd:n synnytysosio tuntuu ainakin tässä vaiheessa todella hyödylliseltä, sillä siinä näytetään monipuolisesti erilaisia lepoasentoja ja liikkeitä, joilla synnyttävä äiti voi helpottaa oloaan. Lisäksi monen liikkeen yhteydessä tukihenkilöstä on selvästi apua ja tukea ja siihen perehtyminen auttaa myös H:n valmistautumista.  Dvd:n voi tilata tuolta: Manipura.  

Ollaan viime päivinä katsottu Areenasta Imettäjät -ohjelmasarjaa (kiitos vinkistä Sateenkaarinotko!) ja meidän molemmat kissat reagoivat selvästi ihmetellen itkevän vauvan ääneen :P Seniori jähmettyi kuuntelemaan silmät pyöreinä ja nuorempi Hyppyrotta selvästi hätääntyi itkusta, alkoi vikistä ja tuli haistelemaan meitä ja läppäriä :D Jännittäväksi muodostuu tältäkin osin ensimmäiset viikot kotona Pikkurontin syntymän jälkeen...

N&H

Nikottelua ja perhevalmennusta

Kuluneen viikon merkittävin tapahtuma on seuraava: Pikkurontilla oli ensimmäistä kertaa hikka! Maanantaina ensimmäisen kerran ja sen jälkeen niitä onkin sitten ollut useampia. Hikassahan ei ole mitään ihmeellistä, mutta kaikki uudet jutut saavat meidät tietenkin ihan fiiliksiin :) Mitähän se on sitten, kun Pikkurontti syntyy? "Se hengittää!" "Se itkee!" "Se aivasti!".

Tänään on siis rv 32+2. N on jäänyt jo sairaslomalle, koska tekee fyysisesti aika raskasta työtä. Virallisestihan äitiysloma alkaa jo parin viikon päästä, joten aika pitkälle on pystynyt sinnittelemään. Lepo on tehnyt hyvää; selkäkivut helpotti heti ja aamuyön valvomiset on helpompi korvata useammillakin päiväunilla :)

Keskiviikkona meillä oli sekä perhevalmennus, että neuvola. Perhevalmennuskertojahan on tosiaan kaksi ja tämä oli niistä ensimmäinen. Sitä veti kaksi terveydenhoitajaa ja osallistujia oli aika paljon (noin 15 henkilöä). Alkuun kaikkia pyydettiin esittäytymään kertomalla oma nimensä, laskettu aika, vauvan sukupuoli (jos tämän halusi jakaa) sekä vauvasta käytettävä lempinimi. Tällaisissa tilanteissa varmaan kaikkia jännittää enemmän tai vähemmän, kun on uusi ryhmä kyseessä, mutta suurin osa jännittää todennäköisesti vain omaa esiintymistään vieraiden ihmisten seurassa. Ärsyttävää ja ikävää on se, että me joudutaan tämän lisäksi vielä jännittämään muiden suhtautumista meihin, kun kerrotaan omasta perheestämme. On inhottava tunne, kun ihmisten ilmeistä ei voi päätellä mitään. Yhtä inhottavaa on, että ei oikein pääse kiinni niihin omiin tunteisiin. Mikä siinä meidän perheen esittelyssä eniten jännittää? Miksi muiden mielipiteet merkitsee niin paljon? Ja syvin pelko on tietenkin se, että tällaistako tämä tulee aina olemaan? Miten olla siirtämättä tällaista jännitystä omaan lapseensa? Paljon kysymyksiä!

Sisällöllisesti perhevalmennus oli aika keskinkertainen, käytiin läpi mm. imetykseen ja vauvan ensipäiviin liittyviä asioita. Tullaan varmaan antamaan palautetta siitä, kun perhevalmennuksen vetäjät jotenkin takeltelivat aina kumppanista puhuttaessa. Tai monesti viitattiin yksinomaan isään ja toisinaan haettiin isän rinnalle sitten muitakin ilmaisuja, mutta vähän hapuilevasti; "... ja tärkeää on, että jo vauvan ensipäivistä lähtien aktiivisen roolin ottaa myös isä.. tai tukihenkilö, a-a-avopuoliso, kumpp.. mitä näitä nyt onkaan". Tähän tyyliin :D Joten toki se tuntui vähän pahalta, kun siellä sitten istui joukossa mukana ja tuli sellainen olo, että nyt tässä haetaan jotain sanaa ihan vaan meidän takia. Palautteemme siis on lyhyt ja ytimekäs: perhevalmennuksessa voisi johdonmukaisesti viitata puolisoon ja tukihenkilöön, that's it. Mielenkiintoisinta koko valmennuskerrassa oli jo synnyttäneen äidin vierailu pienen vauvansa kanssa. Vaikka kyseisen äidin synnytyskokemus oli aika raju niin siitä toipuneena hymyili jo iloisesti ja sanoi, että olisi valmis samaan uudestaankin. Palkinto on nimittäin sen arvoinen <3

Neuvolassa kaikki menee jo aika rutiinilla. Vaihdetaan kuulumiset, verenpaine, hemoglobiini, paino ja sitten pitkälleen, kylmää geeliä mahan päälle ja kuunnellaan ihanaa jumputusta hetken aikaa :) Tällä kertaa pienen poikkeuksen teki se, että terveydenhoitaja totesi N:n sf-mitan (eli kohdun koon) olevan yläkäyrän rajamailla. Se on siis koko ajan kieppunut siellä main, mutta nyt on tapahtunut vielä jonkinlainen kasvupyrähdys. Saatiin siis uusi aika ensi viikolle ja jos kasvu on jatkunut niin saadaan lähete Naistenklinikalle, jossa katsotaan ultraäänellä tilannetta tarkemmin. Paniikki! Koitamme pysyä rauhallisina :)

Rauhaa tuo ainakin se, että laskettuun aikaan on enää 54 päivää. Eikun.. APUA! Vaunutkin on vielä hankkimatta. Merkki ja malli ovat olleet tiedossa jo pidemmän aikaa, mutta kerta ne kapistukset maksavat maltaita niin hetken täytynee vielä säästää. Mutta turvakaukalo hankittiin viime viikolla! Se  tuntuu tosin jo tyhjillään aika painavalta, joten vähän hirvittää :D

Projektina lastenhuone :)

N&H

Aktiivinen synnytys

Ollaan koko raskauden ajan puhuttu lähinnä vaan raskaana olemisesta ja varsinainen synnytystapahtuma on jäänyt ihan huomiotta. Joskus raskauden alkuvaiheessa oletettiin aika puolihuolimattomasti, että sairaalaan sit vaan ja kaikki kivunlievitykset kehiin, edes punnitsematta muita vaihtoehtoja. Tähän menettelytapaan kaikkialla ohjataan ja harvemmin tulee edes ajateltua, että synnytyksen kulkuun voi itse vaikuttaa. Sanotaan se nyt suoraan; ajateltiin, että kaikki kotisynnyttäjät tai luomusti muutoin synnyttävät ovat jotenkin hurahtaneita ja vaarantavat hihhuloinnillaan oman, sekä vauvansa terveyden. Asetettiin itsemme tällaisen touhun yläpuolelle ja nähtiin N itsestäänselvästi synnytysalissa selällään mukavaksi lääkittynä. No, se oli silloin ja nyt on nyt :D

Laskettu aika kun kovasti lähestyy niin ollaan molemmat alettu enemmän lukea synnytyksen kulusta ja sitä kautta tutustuttu eri tapoihin synnyttää. Ja se ei olekaan niin yksioikoista, kun alkuun ehkä luultiin.. tai nyt katsotaan koko prosessia vähän eri näkökulmasta. Ennen painopiste oli siinä millainen sairaala, osasto, hoitohenkilökunta ja lääkkeellinen kivunlievitys meillä tulee olemaan - nyt kiinnostavampaa onkin oma rooli, osallisuus ja miten synnytyksestä saisi mahdollisimman voimaannuttavan kokemuksen. Tähän liittyy kiinteästi aktiivisen synnytyksen käsite. Kärjistetysti voisi sanoa, että lääketieteen näkökulmasta synnytys on liuta toimenpiteitä ja synnyttäjä on näiden toimenpiteiden passiivinen kohde. Ongelmallisten ja äidin tai lapsen henkeä uhkaavien tilanteiden varalta kaikki toimenpiteet on tietysti välttämättömiä! Mutta kun puhutaan ihan tavanomaisesta ja luonnollista kulkua noudattavasta synnytyksestä, voidaan monet hoitokäytännöt ja keinot nähdä synnytystä häiritsevinä. Monelle synnyttäjälle on sairaalassa tapahtunut synnytys ollut jopa traumaattinen kokemus, jossa ei ole saanut omaa ääntään tai tahtoaan kuuluviin (esim. Hesarin juttu Uusi synnytystrendi kiinnostaa odottavia äitejä - "Voiko synnyttäminen toisaan olla näin mahtavaa").

Aktiivisessa synnytyksessä synnytyksen kulkuun pyritään puuttumaan mahdollisimman vähän; synnyttäjän toiveita kuunnellaan ja kaikissa vaiheissa luotetaan siihen, että synnyttäjä itse on oman kehonsa paras asiantuntija. Synnyttävä nainen on synnytysprosessissa aktiivinen osapuoli, joka luottaa vaistoihinsa ja omaan kykyynsä synnyttää. Aktiivinen synnytys ei poissulje esimerkiksi lääkkeellistä kivunlievitystä, mutta on ennen kaikkea henkinen asenne - minä pystyn tähän. Päästäkseen tällaiseen henkiseen tilaan, moni päätyy suosimaan juuri kotisynnytystä, sillä turvallisuuden tunne syntyy helpommin tutussa ympäristössä. Yhtä monelle sairaala voi olla turvallisuutta lisäävä paikka, monitoreineen ja lääkäreineen. Tärkeintä on, että paikka ei saa ainakaan lisätä synnyttäjän pelkoa tai ahdistusta. Kun synnyttäjä kokee olonsa turvalliseksi ja tietää, että häntä kuunnellaan ja kunnioitetaan, antaa se hyvät edellytykset päästä lähes meditatiiviseen olotilaan, jota kutsutaan myös synnytystranssiksi. Kuulostaa villiltä, mutta tarkoittaa lähinnä sitä, että synnyttäjän annetaan rauhassa kääntyä sisäänpäin ja käpertyä itseensä, jolloin synnytystä edistävät hormonit, oksitosiinit ja endorfiinit, pääsevät erittymään parhaiten. Aktiivisesta synnytyksestä lisää täältä: Aktiivinen synnytys

Tällaista ollaan siis pohdittu viime päivinä! Aktiivinen synnytys kiinnostaa ja tässä on muutama kuukausi (toivon mukaan) aikaa valmistautua ja miettiä synnytysprosessia vielä tarkemmin tästä näkökulmasta käsin. Sairaalaan ollaan joka tapauksessa menossa synnyttämään, se tuntuu ehdottomasti turvallisimmalta vaihtoehdolta. Aiotaan kuitenkin toimittaa sairaalaan etukäteen synnytystoivelista (löytyy esim. täältä Toivelista), johon kirjataan tarkempia toiveita. Esimerkiksi synnytyshuoneen valaistus tai henkilökunnan käyttämä äänenvoimakkuus on sellaisia juttuja, joita ei etukäteen ehkä tule ajatelleeksi, mutta kirkkaat loisteputket ja kovaääninen puhe voivat synnytyksen aikana häiritä paljonkin. Vaikea sanoa kuinka tarkkaan synnytysosaston hoitohenkilökunta perehtyy kunkin synnyttäjän monisivuisiin toivelistoihin, mutta aina kannattaa yrittää :D


N&H

14 viikkoa laskettuun aikaan!!

Jotenkin pamahti tajuntaan tuo viikkomäärä, kun Odotukseni -mobiilisovellus sen tänään näytti. 14 viikkoa.. ja vastahan sitä pissattiin tikkuun. Huhhuh.

N oli alkuviikosta huolissaan, kun mahassa oli aika vaimea meno. Jotakin pientä liikehdintää oli havaittavissa, mutta siinä kaikki. Eilen illalla sitten sängyssä makoillessa H otti lorukirjan esiin ja alkoi lukea Pikkurontille. Ollaan tuota ääneen lukemista harrastettu jonkin verran, lähinnä Muumeja ja laulettu toki myös. Johtuiko sitten loruista vai mistä, mutta Pikkurontti alkoi pyöriä mahassa ihan villinä ja potki niin, että sen näki ihan selvästi missä pienet jalat menivät! Ilmeisesti Pikkurontti oli alkuviikosta vaan sellaisessa asennossa, että liikkeet eivät olleet niin selviä, suuntautuivat selän suuntaan tai jotain. Meno onkin sitten jatkunut eilisillasta saakka yhtä vilkkaana. Itseasiassa niin vilkkaana, että googletettiin jo voiko napanuoraan jotenkin kuristua siellä kohdussa! Äkkiseltäänhän se tuntuu aika hurjalta ajatukselta, että vauva heiluu miten sattuu suljetussa tilassa jonkin nuoran kanssa. Mutta ilmeisesti on todella harvinaista, että napanuorasta olisi jotakin haittaa vauvalle. Vasta synnytyksessä napanuora saattaa muuttua ongelmaksi (kiertyy vauvan kaulan ympärille liikaa tms.), joka usein kuitenkin huomataan tarpeeksi ajoissa ja asialle voidaan tehdä jotain. Ei siis hätää vielä tässä vaiheessa! Luontoäiti on tämänkin yksityiskohdan suunnitellut suhteellisen hyvin.

"Kaksi pientä peikkolasta

äskeittäin ne löysi vasta

oman kodin siivilästä,

vähän hatarasta tästä.

Taivas käänsi sateen vivun.

- Märkää, voihki peikko Murri.

- Kurjaa, parkui peikko Turri.

- kylmästä saan vatsakivun.

Kaksi märkää peikkolasta

alkaa pohtia nyt vasta,

mistä saisi tiiviin katon,

päänsä päälle suojamaton

vasten sateen ropinaa,

litsis-lätsis lotinaa.

Saven viskaa peikko Murri,

hiekkaa lisää peikko Turri

siivilänsä tilkkeheksi -

peikko Murri sen nyt keksi.

Eläköön! Jo pitää katto.

Onni, viihtymys ja ratto

palaa seulan asukeille,

lämmön ilo tuottaa heille.

Hyvä olo peikko Turrin,

vatsakipu ohi on.

Kuivuu turkki peikko Murrin,

haihtuu märkyys mahdoton.

Sadesumu seudun kattaa,

peikkoja vaan naurattaa"

N&H

Sokerilitkua ja adoptioneuvontaa

No nyt on vaatetta! Lyhyen ajan sisällä ollaan saatu sekä sukulaisilta, että ostettu käytettynä pari vaatepakettia. Samalla on tullut tutuksi kaikenlaiset käsitteet bodyista puolipotkuhousuihin, joista ei ollut hajuakaan aikaisemmin. Eiköhän me nyt osata pukea meidän Pikkurontti suht asiallisesti! Talviaikahan se tässä jännittää, että miten pakata pikkuinen ja mitä jos vaatetta on liikaa tai liian vähän. H:n äitiä alkaa yhä paleltaa, jos hän näkee tai kuulee, että oma lapsi on pukeutunut liian ohuelti. Nuorin lapsi on kuitenkin vasta kolmekymppinen :D Ilmeisesti tämä pukemisen murehtiminen on vain pientä esimakua siitä, mitä kaikkea huolta äidit joutuvatkaan kantamaan.

Meidän neuvola tosiaan vaihtui muuton myötä ja uusi terveydenhoitaja on jopa entistä parempi - tosin ei entisessäkään ollut mitään valittamista! Tämä uusi huomioi meitä molempia tosi kivasti ja vaikuttaa hoitajana täsmälliseltä ja luotettavalta. N:llä on kaikki arvot kunnossa ja Pikkurontin syke kuului hyvin. Sokerirasituskoe tehtiin viime maanantaina, joka sujui yllättävän mutkattomasti (eihän se toimenpiteenä kivalta kuulosta). Paastota piti ja aamulla sitten terveysasemalla tarjoiltiin herkullista mehua, eli erittäin sokeripitoista litkua. Ensimmäisen tunnin ajan oli selvästi levoton olo (juomasta johtuen?), mutta toinen tunti oli jo helpompi. Kokeen aikana ei siis saa poistua odotustilasta tai esimerkiksi nukkua. Aika kuitenkin meni yllättävän nopeasti ja tuloksetkin kuultiin samana päivänä: ei raskausdiabetestä!

Alkuviikosta pistettiin myös hakemukset eteenpäin äitiyspakkauksesta, äitiysrahasta ja vauvavakuutuksesta. H myös soitti adoptioneuvontaan ja tilasi niin sanotusti paperit kotiin - eli ilmoittautumislomakkeen adoptioneuvontajonoon. Sehän oli muuten ihan tavallisen oloinen kaavake, mutta "Perustelut adoptioon" -kohta vähän nauratti meitä molempia. Mitä siihen oikein tulisi laittaa? Latoa itsestäänselvyyksiä, kuten että ollaan naimisissa ja asutaan yhdessä ja haluttais niinku ihan kauheesti oma perhe. H on ollut matkassa koko ajan mukana ja siitä tulis varmaan ihan kiva äiti. Tällaisiin erikoisuuksiin yrittää aina suhtautua mahdollisimman kevyesti, mutta helposti ne myös pääsevät ihon alle. Noh - toivottavaa on, että nämäkin kaavakkeet jäävät kohta historiaan ja ovat ehtaa retroa teini-ikäiselle Pikkurontille ;)

N&H

Rv 22+0!

Ei olla taas kirjoiteltu mitään vähään aikaan! Muutto ja uuden kodin laittaminen on vienyt kaiken vapaa-ajan. Tehdään molemmat vuorotyötä ja senkin takia yhteinen aika on välillä todella kortilla. Mutta pikkuhiljaa tavarat ovat löytäneet paikkansa ja kaiken kaaoksenkin keskellä tämä asunto on tuntunut todella vahvasti kodilta. Kaikki toimii; asuinalue, naapurusto ja kissatkin alkoivat viihtyä muutaman unettoman yön jälkeen ;)

N on voinut koko ajan suhteellisen hyvin ja Pikkurontista on kuoriutunut melkoinen potkumestari! Iskuja sataa oikealta ja vasemmalta, ylhäältä ja alhaalta ja eilen N sohvalla maatessaan näki kaksi potkua mahan päältä :D Joka ilta nukkumaan mentäessä ollaan hetki kuulosteltu ja tunnusteltu masua ja Pikkurontin menoa; H tunsi ensimmäisen kerran potkut raskausviikolla 20 ja oli se ilman muuta aika huikea hetki <3 Itseasiassa aikaisemmin samana päivänä meillä oli ollut rakenneultra ja masussa kaikki oli hyvin. Pikkurontin sukupuolestakin kätilö antoi melko varman veikkauksen, mutta päätettiin pitää se tieto salaisuutena syntymään asti.

Pikkurontti rv 20+0: 22-25cm ja n. 330g <3

Kaikki on siis sujunut varsin mallikkaasti, vaikka usein tuntuu ettei vieläkään oikein ymmärrä mitä on tapahtumassa ja mitä tuleman pitää! Tajuttiinkin tuossa yksi ilta jutellessa, että kerta meidän kodissa ei oikein näy vauvan tulo mitenkään niin ei mikään ihme, että 

a) Pikkurontin syntymä tuntuu toooosi kaukaiselta asialta 

b) ja sitten kun tätä elämänmuutosta alkaa miettimään, niin syntyy helposti kohtuuton hätä ja huoli siitä miten me pärjätään?

Joten! Tänään me sitten käytiin hakemassa pinnasänky, hoitoalusta, itkuhälytin ja turvakaukalon lämpöpussi! Niillä lähdettiin liikkeelle ja N on tehnyt ihan kunnon listaa kaikista tulevista hankinnoista. Ja kyllä sillä vaan on valtava vaikutus; pelkkä pinnasängyn olemassaolo teki tästä heti sata kertaa todellisempaa :) Pikkurontin laskettuun aikaan enää 126 päivää!

N&H

Muuttolaatikoiden saartamana

Aloimme etsiä isompaa kotia heti kun varhaisultra oli takanapäin ja raskaus sillä tavalla "varmistunut". Tajuttiin nimittäin varsin nopeasti, että meidän kaksio yksinkertaisesti on liian pieni kahdelle aikuiselle, kahdelle kissalle, vauvalle ja kaikille vauvan tavaroille. Nyt sattuikin sitten sopivasti niin, että uusi koti löytyi ja täällä me nyt istutaan viimeistä iltaa vanhassa asunnossa, vähän vielä pöllähtäneinä koko asiasta! Onneksi meillä molemmilla on kesäloma ja ollaan hyvin saatu pakattua koko omaisuus kasaan. Voisi oikeastaan sanoa, että tässä on kaksi sellaista isoa asiaa tai muutosta, jotka on tehnyt Pikkurontin olemassaolosta aina vaan todellisempaa. Ensimmäinen on se, että huomisesta alkaen Pikkurontilla on oma huone! Hänhän omistaa toistaiseksi vasta neljä asiaa; bodyn, ruokalapun, pehmopupun ja tossut :D Lastenhuone on siis vähän kolkko vielä näin alkuun, mutta onhan meillä koko tuleva syksy aikaa laitella <3

Toinen asia on, että N tunsi ensimmäistä kertaa Pikkurontin liikkeet juhannuksena! Raskausviikkoja oli tuolloin 17+0. Oltiin mökillä ja syöty ja saunottu; ja illalla sängyssä makoillessa N yhtäkkiä hätkähti ja kuiskasi, että taisi tuntea jotain. H ponnahti ylös ja meinasi lyödä päänsä matalaan kattoon. Oli se aika ihmeellistä. N kuvaili liikkeitä sellaiseksi, kuin joku olisi silittänyt vatsaa sisältäpäin tai painanut vähän vatsan seinämää. Siitä se sitten lähti ja nyt voisi sanoa, että N tuntee Pikkurontin päivittäin ja aina vaan voimakkaammin. On ollut jo muutamia tosi mieleenpainuvia hetkiä; oltiin viime viikolla kevyellä patikointireissulla (10 km) eräässä luonnonpuistossa, maasto oli vähän haastavaa ja illalla jälleen sängyssä makoillessa N oikein pelästyi, kun tunsi yhtäkkiä muutaman oikein kovan potkun. Tai eilen meillä oli keskenämme vähän kärhämää, istuttiin sohvalla ja yritettiin puida asiaa; ja siinä hetkessä, istuallaan, N tunsi pari potkua. Pikkurontilla taisi selvästi olla sanansa sanottavana! ;) 

Tämä viikko menee täysin muuttopuuhissa ja ensi viikolla onkin sitten sekä neuvolalääkäri, että rakenneultra. Viime neuvolakäynnillä pyydettiin lähetettä verikokeisiin, jotta N:ltä katsottaisiin toksoplasmoosin vasta-aineet. Lähinnä kissojen takia haluttiin varmistus asiaan ja saatiinkiin siitä jo tulokset; N on saanut tartunnan jossain elämänsä vaiheessa. Näytteestä näki että kyseessä on vanha tartunta ja se antaa elinikäisen vastustuskyvyn. Näin ollaan ainakin asia ymmärretty! Toki H yhä hoitaa kissojen hiekkalaatikot, pesemme vihannekset ja hedelmät hyvin jne. mutta tieto oli joka tapauksessa helpottava. Lääkärikäyntiä odotamme kuitenkin kovasti, koska eihän ne huolenaiheet tai kysymykset ikinä lopu! :P N:llä on esimerkiksi ilmestynyt kummallisia punaruskeita laikkuja jalkoihin. Eivät kutise tai vaivaa muutenkaan, mutta ollaan niitä ihmetelty - todennäköisesti liittyvät raskauteen, mutta juuri tällaisiin juttuihin halutaan lääkäriltä vielä varmistus. Muuten N:n vointi on ollut oikein hyvä. Maha kasvaa ja jännitys sen myötä!

N&H

Lantionpohjan lihakset!

Lauantai-ilta: Vesalan esikoisalbumi soi ja me googletetaan lantionpohjan lihastreenejä! H ei edes löydä itseltään niitä lihaksia, mutta onneksi H ei ole raskaana vaan N. N:llä taas ei ole ongelmaa tunnistaa, supistaa ja jännittää niitä - mutta N on vaan niin pirun laiska treenaamaan :D Nyt olisikin haussa joku hyvä ja yksinkertainen harjoitusohjelma! Niin, miksi? Jos ollaan ymmärretty oikein niin lantionpohjan lihakset sekä tukee lantionpohjan elimiä, että ylläpitää virtsanpidätyskykyä. Synnytys on niin raju ja repivä koettelemus naisen keholle, että siitä voi seurata mm. virtsan ja ulosteen karkailua. Säännöllinen lantionpohjan lihastreeni raskauden aikana vahvistaa paikkoja synnytystä varten ja ennaltaehkäisee mahdollisia vaurioita (tai ainakin nopeuttaa toipumista). Tosi tärkeä juttu siis! 

N ei oikein tiedä miten tehdä siitä treenistä osa arkea, miten muistaa ja saada se tuntumaan mahdollisimman vaivattomalta? Kuinka usein edes pitää treenata? Joka päivä seuraavan vuoden ajan? :D Onko jengillä vinkkejä tai kokemuksia asiasta?

N&H

Olemme aina yhdessä, eiks je?

Helsingin Sanomissa oli tänään mielenkiintoinen juttu Veikkosten pariskunnasta (Esikoisen saaminen saattaa tehdä onnettomammaksi kuin työttömäksi jääminen – Veikkoset päättivät, että siitä selvitään eroamatta).

"Tietoinen sopiminen siitä, että yhdessä pysytään vähintään tietty määräaika, voi äkkiseltään tuntua länsimaisen rakkausavioliiton vastakohdalta.

Silti sopiminen voi olla fiksu ratkaisu, koska erityisesti esikoisen saaminen on yksi parisuhteen suurimmista muutoksista. Lapsen syntymä on suhteelle haaste, olipa pari ollut yhdessä pidemmän tai lyhyemmän aikaa, sanoo psykologi ja pariterapeutti Keijo Markova Väestöliitosta.

”Pahimmillaan tilanne johtaa siihen, että tuoreet vanhemmat hukkaavat hetkeksi itsensä – ja toisensa”, Markova sanoo."

Tätä ollaan tänään sitten mietitty. Niin tylsältä kun sopimusten teko parisuhteessa kuulostaakaan, niin onhan siinä puolensa. Artikkelin mukaan suurin osa avioeroista tapahtuu lasten ollessa alle kouluikäisiä (ja eroon päätyneistä avoliitoista ei varmaan ole olemassakaan mitään sen kummempaa dataa). Onkin vaikea edes kuvitella millaiseksi elämä ja parisuhde sitten muuttuu vauvan myötä. Ei haluaisi maalailla kauheita uhkakuvia kahdesta, toisiinsa väsyneestä puolisosta, jotka uupuneina ja tahmaisina ovat alati toistensa kimpussa vauvan rääkyessä vieressä märissä vaipoissa. Mutta ei myöskään haluaisi ylläpitää mitään ruusuista illuusiota sellaisesta loistokkaasta ja lämpimästä vauva-arjesta, jossa me vaan hymyssä suin ihastellaan vauvaa, toisiamme ja koko maailmaa puhtaassa ja pullantuoksuisessa kodissa. Tavallaan siis sovittiin tänään, että yhdessä pysytään tuli vastaan mitä tahansa - vaikka tämä lupaus on jo kertalleen annettu, hääpäivänä siis. Mutta niin iso lupaushan se on, että hyvä siihen on aina toisinaan palata. Elämänmuutosten myötä se rinnalla pysyminen ja siihen sitoutuminen saa aina uusia sävyjä ja vaikeissa paikoissa sen laatu vasta punnitaan. Hääpäivänä kun lausui sen kuuluisan "tahdon", niin sitä ajatteli siinä hetkessä enemmänkin meitä kahta ja sitoutumista tähän parisuhteeseen. Nyt kun on vauva tulossa ja meidän perhe kasvaa, niin sitä tahtoo sitoutua parisuhteen lisäksi vielä ihan uudella tavalla tulevaan. 

Tänään on rv 16+0! N on voinut koko ajan paremmin, ruoka maistuu jo vähän monipuolisemmin ja etova olo on jäämässä kokonaan pois. Alavatsaa on jomotellut ja muutama viikko sitten N vähän säikähti, kun aivastellessa tuli pistävä tunne nivusiin; mutta se liittyi ilmeisesti kohdun lantioon kiinnittävistä jänteistä, jotka venyy kohdun kasvaessa - tai jotain :D Maha on jo vähän kasvanut ja nyt vaan odotellaan, että koska N mahdollisesti alkaisi tuntea pikkurontin liikkeitä. Herkimmät ja jo synnyttäneet alkavat tuntea niitä liikkeitä näihin aikoihin, mutta esim. ensisynnyttäjillä se saattaa venyä viikolle 20 ja siitä eteenpäin. Kesäkuun alussa kuultiin neuvolassa jälleen pikkurontin sydänäänet, mutta sen jälkeen on ollut tämmöistä hiljaiseloa.. neuvolalääkäri ja rakenneultra ovat molemmat (vasta) heinäkuun puolivälissä. Eiköhän se aika mene nopeasti, meillä molemmilla alkaa kesäloma ensi viikolla ja luvassa on ainakin juhannuksen viettoa mökillä, vähän Suomi-matkailua ja tottakai Pride-kulkueeseen ja Puistojuhlaan osallistuminen! Kansalaistorilla tänä vuonna :)

N&H

Pikkurontilla kaikki hyvin!

Onpas edellisestä päivityksestä vierähtänyt aikaa! Tavallaan sitä on jo sopeutunut ajatukseen, että raskaana ollaan ja nyt meitä on kolme - ja toisaalta tätä asiaa ei tajua alkuunkaan. Päivät on rullanneet eteenpäin ja ainoa asia, joka konkreettisesti on muistuttanut pikkurontin olemassaolosta, on N:n ajoittainen huonovointisuus. Mutta eilen ultrassa tästä kaikesta tuli yhdessä hetkessä taas niin totta ja ihmeellistä. Se on niin sanoinkuvaamaton tunne, kun ruudulle ilmestyy oma lapsi jolla on kaikki hyvin. Siellä se meidän pikkurontti vilkutteli kovasti, ojenteli käsiään, heilutteli jalkojaan ja laski liukumäkeä kohdunseinämää pitkin alas. Sitä olisi voinut katsella vaikka kuinka! Kyyneliltäkään ei vältytty.

Kätilö, joka teki kaikututkimuksen, oli todella kiva ja ystävällinen. Pikkurontti ei oikein halunnut kääntyillä kätilön toiveiden mukaan vaan meni omia menojaan - mutta lopulta kätilökin sai tarvittavat kuvakulmat. Niskaturvotus oli ok (1.5mm) ja pituutta (pää-perämitta) oli kokonaiset 67mm :D Nyt odotellaan vielä sitä kirjettä, joka kertoo tarkemmin seulontatutkimuksen tuloksista.

Ollaan kerrottu raskaudesta jo melkein koko lähipiirille; vanhemmille, sisaruksille, kavereille, työkavereille jne. Kaikki on olleet tosi iloisia ja onnellisia meidän puolesta, mutta useimpien kohdalla on käynyt niin, että kukaan ei kauheasti kysele tästä prosessista sen tarkemmin. Se on sitten välillä vähän harmittanut, kun ollaan niin valmiita ja halukkaitakin tästä kertomaan. Ymmärrettävästi heteroparilta ei yleensä kysytä, että miten ja missä lapsi on saanut alkunsa, mutta kyllähän kaikki nyt meidän kohdalla tietää/aavistaa että joitain konsteja tässä on tarvittu. Harvalle hedelmöityshoitojen kulku on kauhean selvä. Esimerkiksi kun ollaan sitten itse kannustettu kyselemään tästä niin monella on ollut vääriä käsityksiä koko jutusta. On luultu, että lapsi on saanut alkunsa koeputkihedelmöityksessä ja inseminaatio on ihan vieras käsite. Ollaankin pohdittu N:n kanssa, että moni saattaa kokea tarkemmat kysymykset "uteluina", liian henkilökohtaisina ja jopa loukkaavina. Halutaan ehkä sillä vaitiololla ilmaista, että tällainenkin tapa saada lapsia on ihan ok, eikä sitä käsitystä haluta kysymyksillä vaarantaa. Onko kenelläkään muulla vastaavanlaisia kokemuksia - tai päinvastaisia? :)

N&H

Neuvolan ensikäynti!

Ensimmäinen neuvolakäynti takana :) Varsin hyvillä mielin jäätiin odottamaan seuraavaa kertaa ja oikeastaan kaikkia tulevia käyntejä. Tämä meidän "oma" terveydenhoitaja oli nuori nainen, joka tuntui ottavan meidät vastaan kuin kenet tahansa parin. Hän puhutteli, kertoi, opasti ja huomioi meitä molempia ja se tuntui varsinkin H:sta tietty kivalta. N oli jo etukäteen täyttänyt netissä neuvolan esitietolomakkeen, johon laitettiin myös tiedot puolisosta, joten sekin varmaan auttoi ettei tullut turhia yllätyksiä.

Mitäs siellä sitten tehtiin? Paljon saatiin papereita kotona luettavaksi koskien mm. ruokavaliota, vitamiinilisiä ja liikuntaa. Aika paljonhan ollaan otettu odotukseen liittyvistä asioista selvää jo etukäteen, joten kauheasti ei tullut uutta tietoa tällä ensikäynnillä. N sai lähetteen laboratorioon ja lisäksi terveydenhoitaja mittasi verenpaineen ja painon. Saatiin myös infoa meidän omasta perhevalmennusryhmästä ja elokuussa on ensimmäinen tapaaminen sen porukan kanssa. Postitse tulee lähiviikkoina kutsu varhaisraskauden ultraäänitutkimukseen (ja kromosomihäiriöiden seulontaan, johon meidän halukkuus/suostumus kysyttiin erikseen). Kesäkuun alussa on sitten seuraava neuvolakäynti eli koko perheen laaja terveystarkastus. Tästä se nyt viimeistään lähtee :D Ei kyllä suotta ole Suomen neuvolajärjestelmä hyvässä maineessa maailmalla, niin tiiviiltä ja tehokkaalta tuntuu koko tämä paketti.

Tällä hetkellä hyvältä tuntuu:

- raskauden eteneminen
- molempien vanhemmat tietää ja kohta kaveritkin
- molemmilla on hyvä fiilis meidän parisuhteesta ja tästä isosta elämänmuutoksesta - nyt on niin oikea aika kaikelle tälle

Tällä hetkellä epävarmalta/pelottavalta tuntuu:

- kromosomihäiriöiden seulonta ja muutenkin vauvan terveys
- N:n fyysinen jaksaminen (kuormittava työ ja nyt jo selkäkipuja, eli selän vahvistaminen loppuraskautta ajatellen)


N&H

”Vahva ja nopea syke”

Tässä on oltu aika pyörryksissä ja eilen ei oikein saatu vielä ajatuksia kasaan tätä blogia ajatellen. Mutta kuten kuvasta voi päätellä, meidän vauvalla on kaikki hyvin! Ne viimeiset minuutit ennen ultraäänitutkimuksen alkamista oli todellista piinaa – tavallaan pakko oli pitää yllä sitä toivoa, että kaikki on varmasti hyvin ja kuitenkaan ei uskaltanut olla liian toiveikas, ettei se vaan kostaudu. Siinä sit liikuttiin sellasessa ihmeellisessä välimaastossa, jossa pikkuriisi samanaikaisesti oli ja ei ollut. Mut nopeasti sit heti ultraäänen alussa pikkuriisistä tosiaan tuli totta! Lääkäri katseli häntä eri kulmista, mittasi ja sitten yhtäkkiä kuultiin sydänäänet. ”Tää on kuin musiikkia” – sanoi lääkäri. Se oli kyllä niin osuvasti sanottu, ihan käsittämätöntä oli katsoa ruudulta sitä pientä papua ja kuulla se ihana jumputus. Elämää! Lisäksi ruudulla näkyi pienen pienet käsien ja jalkojen aiheet! Meitä molempia itketti ja nauratti ja valtava painolasti putosi harteilta.

Täytyy myös kehua jälleen Dextra Lapsettomuusklinikkaa, ollaan saatu kokea siellä niin valtavan hyvää ja inhimillistä hoitoa ja huolenpitoa. Jäi eilenkin sellainen tunne, että kaikki siellä aidosti iloitsi meidän puolesta ja kovasti painotettiin, että yhteyttä saa pitää ja viimeistään sit syntymän jälkeen ilmoitella miten kaikki on mennyt. Kaikella tällä on iso merkitys myös siksi, että ollaan vielä aika yksin tän ison asian kanssa. Oli siis ihana eilen vähän jakaa tätä meidän riemua.

Raskausviikkoja on nyt 8+0 ja kun ultra on takanapäin niin ollaan päätetty kertoa asiasta molempien vanhemmille. N bongasi Pinterestistä hauskan tavan kertoa isovanhemmille:

 

tää annetaan tänään H:n vanhemmillle ja lapussa lukee ”Pikkulintu kertoi, että teille on tulossa kymmenes lapsenlapsi!”. Katsotaan millaisiksi eläkeläisten ilmeet muuttuu :D

N&H

Aika matelee

Tänään on rv 6+5.

Vielä viikko pitäisi jaksaa odottaa, että se ensimmäinen ultra koittaa. N on huolissaan, sillä viikolla 5 alkaneet oireet (etova olo, alavatsan jomotus, jatkuva nälkä) ovat kaikki oikeastaan hävinneet ja tottakai sellainen pistää miettimään. Onko enää pikkuriisiä? Tuleva ultra pelottaa meitä molempia tosi paljon, mitä siellä näkyy vai näkyykö mitään. Pahinta olisi, että vauvan kehitys syystä tai toisesta olisi pysähtynyt juuri tähän ja se sitten todettaisiin siellä ultrassa. Mitä me sitten tehdään? Miten siitä eteenpäin? 

Miten ihmisten mielenterveys kestää tätä raskausaikaa!?

N & H

Jokainen lapsi tarvitsee.. niin mitä?

Ajoittain huomaan pohtivani meidän lapsen alkuperää. Siis niitä siittiöitä ja niiden siittiöiden luovuttajaa tai lahjoittajaa. Jos oon rehellinen niin onhan tässä pieni ristiriita; tavallaan siittiöt lahjoittanut henkilö ei merkitse meille mitään, ja kuitenkin hänen antamallaan lahjalla on meille ihan käsittämätön merkitys. Se on tuottanut uutta elämää! Ilman niitä siittiöitä me ei nyt oltaisi tässä – valmistautumassa vanhemmuuteen ja siihen järisyttävään vastuuseen, mitä se vanhemmuus tuo. Mä huomaan pohtivani sitä mitä ne siittiöt edustaa; mieheyttä ja toisenlaisessa tilanteessa myös isyyttä. Se on ihan fakta, että meidän lapsella ei tuu olemaan isää. Ja mä psyykkaan itseäni jo nyt kaikkiin niihin mahdollisiin kysymyksiin, hämmennyksen hetkiin – ehkä jopa syytöksiin. Näen edessäni 15-vuotiaan teinin, joka huutaa mulle pää punaisena: ”sä et oo mun äiti! Sä et oo mulle mitään! Miksei mulla oo vittu isää??”. Näinhän voi käydä.

Anssi Kela julkaisi tällä viikolla Facebookissa aprillipilan, joka meni jotenkin niin että hän on päättänyt mennä sukupolvenkorjausleikkaukseen. Hän kuitenkin poisti sen myöhemmin pahoitteluiden kera, sillä moni transsukupuolinen oli kokenut sen loukkaavana. Mua hämmästytti se miten moni nettikeskustelija piti Kelan saamaa palautetta ihan ylireagointina, turhana mielensäpahoittamisena ja herne –meemejä viljeltiin sinne tänne. Oon lähes varma, että kukaan näistä kommentoijista ei itse ole transsukupuolinen. Joten millä oikeudella voi motkottaa jollekin toiselle, että ”älä sinä nyt noin tätä koe!”.  Sama juttu tässä isyys –hommassa. Oon itse kasvanut perheessä jossa on äiti ja isä, samoin N:n elämässä on ollut äiti ja isä. Ei me siis voida sanoa meidän lapsen puolesta, että ei hän tuu koskaan miettimään mitään isään liittyviä asioita. Isyyteen ja heteronormatiivisiin perheisiin törmää kaikkialla: kirjoissa, elokuvissa, tv-sarjoissa, kadulla ja harrastuksissa. Mutta onko tää hyvä peruste olla perustamatta erilaista perhettä? Ei.

Oon miettinyt suhdetta omaan isääni. Mitä sellaista oon saanut mun isältä, jota en äidiltäni ole saanut? Oon pelannut isän kanssa aina shakkia. Sen kanssa on katsottu kaikki James Bondit, koska ne on olleet liian hurjia mun äidin makuun. Isä on opettanut mua historiassa ja ruotsin kielessä. Se on myös saanut mut innostumaan aina niistä uusimmista ”leluista” eli kännyköistä ja tietokoneista ja siltä oon omaksunut aika mustan huumorintajun. Ja mitä enemmän mietin näitä niin sitä vahvemmin tuntuu siltä, että ei mikään noista oo kauhean sukupuolisidonnainen juttu. Ei isän sukupuoli ole shakinpeluuta tai historiantuntemusta edesauttanut, vaan sen persoona ja omat intressit. Mun lapsuus olisi ehdottomasti ollut köyhempi ilman isää, mutta nimenomaan toista aikuista köyhempi. Tää on se tärkein ajatus mihin tällä hetkellä rohkeasti tartun. Mä haluan opettaa mun lapsen pelaamaan shakkia ja hifistellä sen kanssa kaikkien laitteiden parissa. Se, että maailmassa on isiä, ei tule olemaan meidän perheessä mikään tabu, päinvastoin. Mut loppujen lopuksi on vaan luotettava siihen, että rehellisessä, rakastavassa ja toinen toista kunnioittavassa perheessä on lapsen hyvä kasvaa. Oltiin sitten mitä sukupuolta vaan.

H