”Vahva ja nopea syke”

Tässä on oltu aika pyörryksissä ja eilen ei oikein saatu vielä ajatuksia kasaan tätä blogia ajatellen. Mutta kuten kuvasta voi päätellä, meidän vauvalla on kaikki hyvin! Ne viimeiset minuutit ennen ultraäänitutkimuksen alkamista oli todellista piinaa – tavallaan pakko oli pitää yllä sitä toivoa, että kaikki on varmasti hyvin ja kuitenkaan ei uskaltanut olla liian toiveikas, ettei se vaan kostaudu. Siinä sit liikuttiin sellasessa ihmeellisessä välimaastossa, jossa pikkuriisi samanaikaisesti oli ja ei ollut. Mut nopeasti sit heti ultraäänen alussa pikkuriisistä tosiaan tuli totta! Lääkäri katseli häntä eri kulmista, mittasi ja sitten yhtäkkiä kuultiin sydänäänet. ”Tää on kuin musiikkia” – sanoi lääkäri. Se oli kyllä niin osuvasti sanottu, ihan käsittämätöntä oli katsoa ruudulta sitä pientä papua ja kuulla se ihana jumputus. Elämää! Lisäksi ruudulla näkyi pienen pienet käsien ja jalkojen aiheet! Meitä molempia itketti ja nauratti ja valtava painolasti putosi harteilta.

Täytyy myös kehua jälleen Dextra Lapsettomuusklinikkaa, ollaan saatu kokea siellä niin valtavan hyvää ja inhimillistä hoitoa ja huolenpitoa. Jäi eilenkin sellainen tunne, että kaikki siellä aidosti iloitsi meidän puolesta ja kovasti painotettiin, että yhteyttä saa pitää ja viimeistään sit syntymän jälkeen ilmoitella miten kaikki on mennyt. Kaikella tällä on iso merkitys myös siksi, että ollaan vielä aika yksin tän ison asian kanssa. Oli siis ihana eilen vähän jakaa tätä meidän riemua.

Raskausviikkoja on nyt 8+0 ja kun ultra on takanapäin niin ollaan päätetty kertoa asiasta molempien vanhemmille. N bongasi Pinterestistä hauskan tavan kertoa isovanhemmille:

 

tää annetaan tänään H:n vanhemmillle ja lapussa lukee ”Pikkulintu kertoi, että teille on tulossa kymmenes lapsenlapsi!”. Katsotaan millaisiksi eläkeläisten ilmeet muuttuu :D

N&H

Aika matelee

Tänään on rv 6+5.

Vielä viikko pitäisi jaksaa odottaa, että se ensimmäinen ultra koittaa. N on huolissaan, sillä viikolla 5 alkaneet oireet (etova olo, alavatsan jomotus, jatkuva nälkä) ovat kaikki oikeastaan hävinneet ja tottakai sellainen pistää miettimään. Onko enää pikkuriisiä? Tuleva ultra pelottaa meitä molempia tosi paljon, mitä siellä näkyy vai näkyykö mitään. Pahinta olisi, että vauvan kehitys syystä tai toisesta olisi pysähtynyt juuri tähän ja se sitten todettaisiin siellä ultrassa. Mitä me sitten tehdään? Miten siitä eteenpäin? 

Miten ihmisten mielenterveys kestää tätä raskausaikaa!?

N & H

Jokainen lapsi tarvitsee.. niin mitä?

Ajoittain huomaan pohtivani meidän lapsen alkuperää. Siis niitä siittiöitä ja niiden siittiöiden luovuttajaa tai lahjoittajaa. Jos oon rehellinen niin onhan tässä pieni ristiriita; tavallaan siittiöt lahjoittanut henkilö ei merkitse meille mitään, ja kuitenkin hänen antamallaan lahjalla on meille ihan käsittämätön merkitys. Se on tuottanut uutta elämää! Ilman niitä siittiöitä me ei nyt oltaisi tässä – valmistautumassa vanhemmuuteen ja siihen järisyttävään vastuuseen, mitä se vanhemmuus tuo. Mä huomaan pohtivani sitä mitä ne siittiöt edustaa; mieheyttä ja toisenlaisessa tilanteessa myös isyyttä. Se on ihan fakta, että meidän lapsella ei tuu olemaan isää. Ja mä psyykkaan itseäni jo nyt kaikkiin niihin mahdollisiin kysymyksiin, hämmennyksen hetkiin – ehkä jopa syytöksiin. Näen edessäni 15-vuotiaan teinin, joka huutaa mulle pää punaisena: ”sä et oo mun äiti! Sä et oo mulle mitään! Miksei mulla oo vittu isää??”. Näinhän voi käydä.

Anssi Kela julkaisi tällä viikolla Facebookissa aprillipilan, joka meni jotenkin niin että hän on päättänyt mennä sukupolvenkorjausleikkaukseen. Hän kuitenkin poisti sen myöhemmin pahoitteluiden kera, sillä moni transsukupuolinen oli kokenut sen loukkaavana. Mua hämmästytti se miten moni nettikeskustelija piti Kelan saamaa palautetta ihan ylireagointina, turhana mielensäpahoittamisena ja herne –meemejä viljeltiin sinne tänne. Oon lähes varma, että kukaan näistä kommentoijista ei itse ole transsukupuolinen. Joten millä oikeudella voi motkottaa jollekin toiselle, että ”älä sinä nyt noin tätä koe!”.  Sama juttu tässä isyys –hommassa. Oon itse kasvanut perheessä jossa on äiti ja isä, samoin N:n elämässä on ollut äiti ja isä. Ei me siis voida sanoa meidän lapsen puolesta, että ei hän tuu koskaan miettimään mitään isään liittyviä asioita. Isyyteen ja heteronormatiivisiin perheisiin törmää kaikkialla: kirjoissa, elokuvissa, tv-sarjoissa, kadulla ja harrastuksissa. Mutta onko tää hyvä peruste olla perustamatta erilaista perhettä? Ei.

Oon miettinyt suhdetta omaan isääni. Mitä sellaista oon saanut mun isältä, jota en äidiltäni ole saanut? Oon pelannut isän kanssa aina shakkia. Sen kanssa on katsottu kaikki James Bondit, koska ne on olleet liian hurjia mun äidin makuun. Isä on opettanut mua historiassa ja ruotsin kielessä. Se on myös saanut mut innostumaan aina niistä uusimmista ”leluista” eli kännyköistä ja tietokoneista ja siltä oon omaksunut aika mustan huumorintajun. Ja mitä enemmän mietin näitä niin sitä vahvemmin tuntuu siltä, että ei mikään noista oo kauhean sukupuolisidonnainen juttu. Ei isän sukupuoli ole shakinpeluuta tai historiantuntemusta edesauttanut, vaan sen persoona ja omat intressit. Mun lapsuus olisi ehdottomasti ollut köyhempi ilman isää, mutta nimenomaan toista aikuista köyhempi. Tää on se tärkein ajatus mihin tällä hetkellä rohkeasti tartun. Mä haluan opettaa mun lapsen pelaamaan shakkia ja hifistellä sen kanssa kaikkien laitteiden parissa. Se, että maailmassa on isiä, ei tule olemaan meidän perheessä mikään tabu, päinvastoin. Mut loppujen lopuksi on vaan luotettava siihen, että rehellisessä, rakastavassa ja toinen toista kunnioittavassa perheessä on lapsen hyvä kasvaa. Oltiin sitten mitä sukupuolta vaan.

H