Näytetään tekstit, joissa on tunniste perhe. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste perhe. Näytä kaikki tekstit

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Viimeiset kuulumiset!

Pikkurontti on nyt 10 viikon ikäinen, niin pieni ja niin suuri jo. Aika on mennyt ihan käsittämätöntä vauhtia - ja ollaan kyllä saatu sellainen tyyppi, että huhhuh! <3 Alku oli kieltämättä vaikea, kun oltiin vähän avuttomia kaikki kolme. Pikkuinen itki ensimmäisten viikkojen aikana suhteellisen paljon ja siitä ajasta on meillä molemmillla aika hämärät muistikuvat. Vieraita tuli ja meni, päivä ja yö sekoittuivat toisiinsa ja jumppapallon päällä pompittiin PALJON. Siinä hytkyminen oli aluksi ainoa juttu, mikä rauhoitti meidän pientä. Jossain vaiheessa tapahtui kuitenkin muutos ja Pikkurontti ei enää itkenyt niin paljon ja alkoi nukkua paremmin, sekä viihtyi aina vaan kauemmin ilman hytkytystä. Nykyään arki on jo ihan toisenlaista alkuaikoihin verrattuna; maailma on avautunut pienelle ja päivät menee kirjoja katsellessa, laulaessa, leikkiessä ja ulkoillessa. Tasaisin väliajoin syödään ja nukutaan. Nyt on kaikin tavoin parempi fiilis kaikesta ja voi sanoa, että tää vauva-aika on aika mukavaa aikaa :)

Ollaan tässä pähkäilty tän meidän blogin kohtaloa, että miten tästä eteenpäin. Alunperin alettiin kirjoittamaan blogia ajatuksella "naisparin matka kohti perhettä", sillä haluttiin jättää itsellemme (ja tuolloin haaveissa olevalle lapselle) muisto siitä ajasta ja niistä ajatuksista, mitä hedelmöityshoidot ja perheen perustaminen meissä herätti. Nyt tuntuukin siltä, että tämän blogin haluaa päättää tähän. Siitä on noin vuosi, kun koko tämä meidän matka alkoi ja tässä sitä ollaan - nyt meitä on kolme. Jatkamme tästä perheenä eteenpän ja toivotamme kaikille tämän blogin lukijoille oikein kaunista kevättä! Kiitos mukana elämisestä ja kaikista kommenteista :)



N&H

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

"Onpa sillä paljon tukkaa!"

Mites se menikään, blogit hiljenevät lapsen syntymän jälkeen..? ;) Vauvan, varsinkin ensimmäisen, tulo elämään ja perheeseen kääntää kieltämättä kaiken päälaelleen - näin myös meillä. Pysähtymiseen ja blogin päivittämiseen ei yksinkertaisesti ole ollut aikaa ja energiaa, mutta nyt yritämme kertoa vähän kuulumisia.

Torstaiaamuna 15.12.2016 lähdimme siis Kätilöopistolle synnytyksen käynnistämistä varten. Koko prosessi aloitettiin ballongin laitolla ja koska N:n kohdunsuu oli jo valmiiksi muutaman sentin auki, katsoi lääkäri parhaaksi, että jäämme samantien osastolle. Päätös olikin oikea, koska ballonki irtosi jo parin tunnin kuluttua. Tässä välissä päästiin lounaalle, johon suhtauduttiin vähän pilke silmäkulmassa ikään kuin viimeiseen ateriaan. Sitä se sitten oikeastaan olikin! Kahdelta iltapäivällä lääkäri puhkaisi N:n kalvot ja siitä alkoi turhauttavalta tuntuva odottelu; liikkua ei saanut, koska N oli jatkuvasti "käyrillä" (niitä piti ottaa jostakin syystä useampaan otteeseen). Viideltä siirryttiin synnytyssaliin ja siellä käynnistystä jatkettiin oksitosiini -tipalla. Tuolloin viimeisetkin haavekuvat luonnollisesta synnytyksestä hiipuivat pois. N sai olla jumppapallon päällä, mutta letkut ja johdot olivat jatkuvasti tiellä ja liikkuminen hankalaa. Kätilö kertoi, että voi kulua useita tunteja ennen kuin mitään tapahtuu, mutta jo tunnin päästä N:n supistukset olivat pistäviä ja kivuliaita. Neljän tunnin kuluttua oksitosiinin aloittamisesta supistuksia tuli jo tauotta, siis todella tauotta, jolloin oksitosiinin tiputtaminen lopetettiin. Tässä vaiheessa vauvan sydänäänet laskivat aika paljon ja lääkäri hälytettiin paikalle. Vauvan tilanne normalisoitui, N:n kohdunsuu oli 4-5 cm auki ja supistukset jatkuivat hieman tasaisemmin, kunnes tunnin päästä alkoi taas tapahtua. N tunsi ponnistamisen tarvetta ja yhtäkkiä kohdunsuu olikin jo 9 cm auki. Ilokaasua lukuunottamatta muita kivunlievityksiä ei voitu enää harkita. Ponnistusvaihe alkoi klo 22.10 ja koska vauvaa uhkasi jälleen hapenpuute, nopeutettiin pikkuisen ulostuloa imukupin avulla. Tästä vaiheesta H:lle on jäänyt mieleen kätilön huudahdus: "Onpa sillä paljon tukkaa!" :D Viidentoista minuutin kuluttua ponnistusvaiheen alkamisesta Pikkurontti oli ulkona <3

Olihan se ihan käsittämätön näky, että yhtäkkiä kätilöiden käsissä roikkui pieni vaaleanpunainen ihminen, meidän tyyppi! Hän oli ihan hiljaa ja H jo ehti huolestua, että onhan kaikki kunnossa - kunnes ensin alkoi maailman ihanimpien aivastusten sarja, jota seurasi kirkas ja kimeä rääkäisy. Pikkurontti nostettiin N:n rinnalle ja siinä me kolme oltiin hetki ihan onnessamme. Tai ainakin H ja N, Pikkurontti oli naama rutussa ja järkyttyneenä kaikesta tapahtuneesta. Oli kuulemma vielä syntyessään pitänyt toisella kädellä napanuorasta kiinni :D

Meidän onnea kesti sen viisitoista minuuttia, kunnes istukan ulostulon jälkeen kätilöt näyttivät taas vähän huolestuneilta ja totesivat, että N vuotaa runsaasti verta. Taas mentiin; Pikkurontti käärittiin pyyhkeeseen ja ojennettiin H:lle ja N kiidätettiin leikkaussaliin toiseen kerrokseen. H:n mieleen on syöpynyt aika ahdistavana kuvana se näky, kun N heilauttaa sängynpohjalta kättään hyvästiksi ja katoaa ovien taakse. Siinä hetkessä ei vielä voinut tietää, miten kaikki tulee päättymään. Onneksi hyvin. Muutaman tunnin kuluttua H ja Pikkurontti pääsivät N:n luo heräämöön ja sieltä varsinaisesti alkoi meidän kolmen matka perheenä eteenpäin. Synnytyksen komplikaationa oli kohtuun jääneet kalvon ja istukan palaset, jotka aiheuttivat runsaan vuodon (yhteensä 2,6 litraa!). Leikkaussalissa N sai punasoluja ja kohtu kaavittiin. Repeämät ommeltiin ja N pääsi osastolle vielä samana yönä. Siitä se sitten lähti, N:n toipuminen ja kaiken uuden opettelu pienen vauvan kanssa.

Nyt on siis kuukausi äitiyttä ja perhe-elämää meillä molemmilla takana. Ei siitä mihinkään pääse, Pikkurontti on ihaninta maailmassa. Jo alusta alkaen hän on katsonut kohti todella tarkkaan ja tapittanut pienillä silmillään meitä molempia. Monesti ollaan mietitty, että mitä ihmettä mahtaa liikkua pikkuisen mielessä? Voisi myös sanoa, että hän on temperamenttinen ja tulistuu herkästi, kiihtyy hetkessä nollasta sataan! Vastapainona taas kaiken ollessa hyvin, on Pikkurontti meidän pieni päivänsäde, joka ilmeilee, filmaa, jokeltelee, kujeilee ja on kaikin tavoin parasta seuraa. Ensimmäiset viikot olivat siinä mielessä vaikeita, kun oli niin paljon opeteltavaa ja paljon epävarmuutta meillä molemmilla. Tuskailtiin jokaisesta itkusta ja hapuilevin käsin nosteltiin ja kanneltiin pientä kääröä. Nyt alkaa pikku hiljaa löytyä uudenlaista varmuutta ja iloa; tiedetään ja tunnetaan lapsemme tarpeet ja osataan vastata niihin jo paljon paremmin. Synnytys oli rankka kokemus, mutta aika on tuonut siihen hyvää etäisyyttä. Eilen katseltiin kuvia ensimmäisistä päivistä ja oli hurjaa huomata, miten paljon Pikkurontti onkaan kasvanut jo kuukauden aikana! Meidän pikkuinen, elämä vasta niin edessä. Mikä vastuu, mikä lahja.


N&H

torstai 16. kesäkuuta 2016

Olemme aina yhdessä, eiks je?

Helsingin Sanomissa oli tänään mielenkiintoinen juttu Veikkosten pariskunnasta (Esikoisen saaminen saattaa tehdä onnettomammaksi kuin työttömäksi jääminen – Veikkoset päättivät, että siitä selvitään eroamatta).

"Tietoinen sopiminen siitä, että yhdessä pysytään vähintään tietty määräaika, voi äkkiseltään tuntua länsimaisen rakkausavioliiton vastakohdalta.

Silti sopiminen voi olla fiksu ratkaisu, koska erityisesti esikoisen saaminen on yksi parisuhteen suurimmista muutoksista. Lapsen syntymä on suhteelle haaste, olipa pari ollut yhdessä pidemmän tai lyhyemmän aikaa, sanoo psykologi ja pariterapeutti Keijo Markova Väestöliitosta.
”Pahimmillaan tilanne johtaa siihen, että tuoreet vanhemmat hukkaavat hetkeksi itsensä – ja toisensa”, Markova sanoo."
Tätä ollaan tänään sitten mietitty. Niin tylsältä kun sopimusten teko parisuhteessa kuulostaakaan, niin onhan siinä puolensa. Artikkelin mukaan suurin osa avioeroista tapahtuu lasten ollessa alle kouluikäisiä (ja eroon päätyneistä avoliitoista ei varmaan ole olemassakaan mitään sen kummempaa dataa). Onkin vaikea edes kuvitella millaiseksi elämä ja parisuhde sitten muuttuu vauvan myötä. Ei haluaisi maalailla kauheita uhkakuvia kahdesta, toisiinsa väsyneestä puolisosta, jotka uupuneina ja tahmaisina ovat alati toistensa kimpussa vauvan rääkyessä vieressä märissä vaipoissa. Mutta ei myöskään haluaisi ylläpitää mitään ruusuista illuusiota sellaisesta loistokkaasta ja lämpimästä vauva-arjesta, jossa me vaan hymyssä suin ihastellaan vauvaa, toisiamme ja koko maailmaa puhtaassa ja pullantuoksuisessa kodissa. Tavallaan siis sovittiin tänään, että yhdessä pysytään tuli vastaan mitä tahansa - vaikka tämä lupaus on jo kertalleen annettu, hääpäivänä siis. Mutta niin iso lupaushan se on, että hyvä siihen on aina toisinaan palata. Elämänmuutosten myötä se rinnalla pysyminen ja siihen sitoutuminen saa aina uusia sävyjä ja vaikeissa paikoissa sen laatu vasta punnitaan. Hääpäivänä kun lausui sen kuuluisan "tahdon", niin sitä ajatteli siinä hetkessä enemmänkin meitä kahta ja sitoutumista tähän parisuhteeseen. Nyt kun on vauva tulossa ja meidän perhe kasvaa, niin sitä tahtoo sitoutua parisuhteen lisäksi vielä ihan uudella tavalla tulevaan. 

Tänään on rv 16+0! N on voinut koko ajan paremmin, ruoka maistuu jo vähän monipuolisemmin ja etova olo on jäämässä kokonaan pois. Alavatsaa on jomotellut ja muutama viikko sitten N vähän säikähti, kun aivastellessa tuli pistävä tunne nivusiin; mutta se liittyi ilmeisesti kohdun lantioon kiinnittävistä jänteistä, jotka venyy kohdun kasvaessa - tai jotain :D Maha on jo vähän kasvanut ja nyt vaan odotellaan, että koska N mahdollisesti alkaisi tuntea pikkurontin liikkeitä. Herkimmät ja jo synnyttäneet alkavat tuntea niitä liikkeitä näihin aikoihin, mutta esim. ensisynnyttäjillä se saattaa venyä viikolle 20 ja siitä eteenpäin. Kesäkuun alussa kuultiin neuvolassa jälleen pikkurontin sydänäänet, mutta sen jälkeen on ollut tämmöistä hiljaiseloa.. neuvolalääkäri ja rakenneultra ovat molemmat (vasta) heinäkuun puolivälissä. Eiköhän se aika mene nopeasti, meillä molemmilla alkaa kesäloma ensi viikolla ja luvassa on ainakin juhannuksen viettoa mökillä, vähän Suomi-matkailua ja tottakai Pride-kulkueeseen ja Puistojuhlaan osallistuminen! Kansalaistorilla tänä vuonna :)

N&H

perjantai 27. toukokuuta 2016

Pikkurontilla kaikki hyvin!

Onpas edellisestä päivityksestä vierähtänyt aikaa! Tavallaan sitä on jo sopeutunut ajatukseen, että raskaana ollaan ja nyt meitä on kolme - ja toisaalta tätä asiaa ei tajua alkuunkaan. Päivät on rullanneet eteenpäin ja ainoa asia, joka konkreettisesti on muistuttanut pikkurontin olemassaolosta, on N:n ajoittainen huonovointisuus. Mutta eilen ultrassa tästä kaikesta tuli yhdessä hetkessä taas niin totta ja ihmeellistä. Se on niin sanoinkuvaamaton tunne, kun ruudulle ilmestyy oma lapsi jolla on kaikki hyvin. Siellä se meidän pikkurontti vilkutteli kovasti, ojenteli käsiään, heilutteli jalkojaan ja laski liukumäkeä kohdunseinämää pitkin alas. Sitä olisi voinut katsella vaikka kuinka! Kyyneliltäkään ei vältytty.



Kätilö, joka teki kaikututkimuksen, oli todella kiva ja ystävällinen. Pikkurontti ei oikein halunnut kääntyillä kätilön toiveiden mukaan vaan meni omia menojaan - mutta lopulta kätilökin sai tarvittavat kuvakulmat. Niskaturvotus oli ok (1.5mm) ja pituutta (pää-perämitta) oli kokonaiset 67mm :D Nyt odotellaan vielä sitä kirjettä, joka kertoo tarkemmin seulontatutkimuksen tuloksista.

Ollaan kerrottu raskaudesta jo melkein koko lähipiirille; vanhemmille, sisaruksille, kavereille, työkavereille jne. Kaikki on olleet tosi iloisia ja onnellisia meidän puolesta, mutta useimpien kohdalla on käynyt niin, että kukaan ei kauheasti kysele tästä prosessista sen tarkemmin. Se on sitten välillä vähän harmittanut, kun ollaan niin valmiita ja halukkaitakin tästä kertomaan. Ymmärrettävästi heteroparilta ei yleensä kysytä, että miten ja missä lapsi on saanut alkunsa, mutta kyllähän kaikki nyt meidän kohdalla tietää/aavistaa että joitain konsteja tässä on tarvittu. Harvalle hedelmöityshoitojen kulku on kauhean selvä. Esimerkiksi kun ollaan sitten itse kannustettu kyselemään tästä niin monella on ollut vääriä käsityksiä koko jutusta. On luultu, että lapsi on saanut alkunsa koeputkihedelmöityksessä ja inseminaatio on ihan vieras käsite. Ollaankin pohdittu N:n kanssa, että moni saattaa kokea tarkemmat kysymykset "uteluina", liian henkilökohtaisina ja jopa loukkaavina. Halutaan ehkä sillä vaitiololla ilmaista, että tällainenkin tapa saada lapsia on ihan ok, eikä sitä käsitystä haluta kysymyksillä vaarantaa. Onko kenelläkään muulla vastaavanlaisia kokemuksia - tai päinvastaisia? :)

N&H

lauantai 2. huhtikuuta 2016

Jokainen lapsi tarvitsee.. niin mitä?

Ajoittain huomaan pohtivani meidän lapsen alkuperää. Siis niitä siittiöitä ja niiden siittiöiden luovuttajaa tai lahjoittajaa. Jos oon rehellinen niin onhan tässä pieni ristiriita; tavallaan siittiöt lahjoittanut henkilö ei merkitse meille mitään, ja kuitenkin hänen antamallaan lahjalla on meille ihan käsittämätön merkitys. Se on tuottanut uutta elämää! Ilman niitä siittiöitä me ei nyt oltaisi tässä – valmistautumassa vanhemmuuteen ja siihen järisyttävään vastuuseen, mitä se vanhemmuus tuo. Mä huomaan pohtivani sitä mitä ne siittiöt edustaa; mieheyttä ja toisenlaisessa tilanteessa myös isyyttä. Se on ihan fakta, että meidän lapsella ei tuu olemaan isää. Ja mä psyykkaan itseäni jo nyt kaikkiin niihin mahdollisiin kysymyksiin, hämmennyksen hetkiin – ehkä jopa syytöksiin. Näen edessäni 15-vuotiaan teinin, joka huutaa mulle pää punaisena: ”sä et oo mun äiti! Sä et oo mulle mitään! Miksei mulla oo vittu isää??”. Näinhän voi käydä.

Anssi Kela julkaisi tällä viikolla Facebookissa aprillipilan, joka meni jotenkin niin että hän on päättänyt mennä sukupolvenkorjausleikkaukseen. Hän kuitenkin poisti sen myöhemmin pahoitteluiden kera, sillä moni transsukupuolinen oli kokenut sen loukkaavana. Mua hämmästytti se miten moni nettikeskustelija piti Kelan saamaa palautetta ihan ylireagointina, turhana mielensäpahoittamisena ja herne –meemejä viljeltiin sinne tänne. Oon lähes varma, että kukaan näistä kommentoijista ei itse ole transsukupuolinen. Joten millä oikeudella voi motkottaa jollekin toiselle, että ”älä sinä nyt noin tätä koe!”.  Sama juttu tässä isyys –hommassa. Oon itse kasvanut perheessä jossa on äiti ja isä, samoin N:n elämässä on ollut äiti ja isä. Ei me siis voida sanoa meidän lapsen puolesta, että ei hän tuu koskaan miettimään mitään isään liittyviä asioita. Isyyteen ja heteronormatiivisiin perheisiin törmää kaikkialla: kirjoissa, elokuvissa, tv-sarjoissa, kadulla ja harrastuksissa. Mutta onko tää hyvä peruste olla perustamatta erilaista perhettä? Ei.


Oon miettinyt suhdetta omaan isääni. Mitä sellaista oon saanut mun isältä, jota en äidiltäni ole saanut? Oon pelannut isän kanssa aina shakkia. Sen kanssa on katsottu kaikki James Bondit, koska ne on olleet liian hurjia mun äidin makuun. Isä on opettanut mua historiassa ja ruotsin kielessä. Se on myös saanut mut innostumaan aina niistä uusimmista ”leluista” eli kännyköistä ja tietokoneista ja siltä oon omaksunut aika mustan huumorintajun. Ja mitä enemmän mietin näitä niin sitä vahvemmin tuntuu siltä, että ei mikään noista oo kauhean sukupuolisidonnainen juttu. Ei isän sukupuoli ole shakinpeluuta tai historiantuntemusta edesauttanut, vaan sen persoona ja omat intressit. Mun lapsuus olisi ehdottomasti ollut köyhempi ilman isää, mutta nimenomaan toista aikuista köyhempi. Tää on se tärkein ajatus mihin tällä hetkellä rohkeasti tartun. Mä haluan opettaa mun lapsen pelaamaan shakkia ja hifistellä sen kanssa kaikkien laitteiden parissa. Se, että maailmassa on isiä, ei tule olemaan meidän perheessä mikään tabu, päinvastoin. Mut loppujen lopuksi on vaan luotettava siihen, että rehellisessä, rakastavassa ja toinen toista kunnioittavassa perheessä on lapsen hyvä kasvaa. Oltiin sitten mitä sukupuolta vaan.

H

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Oothan tässä vielä huomenna?

Vähän liian jännittävä viikko takana! Tätäkö on luvassa seuraavat kahdeksan kuukautta? Jatkuvaa epävarmuutta ja pelkoa. Ollaan tehty useita raskaustestejä ja varmisteltu "pikkuriisin" olemassaoloa, ollaan päntätty sallittuja ja kiellettyjä ruoka-aineita, ollaan kuulosteltu ja tunnusteltu kaikkia mahdollisia olotiloja. Tunteet on heitellyt laidasta laitaan; meille tulee vauva!? Meille tulee keskenmeno!? Mitä tästä oikein tulee? Pärjätäänkö, selvitäänkö? Mutta kyllä se kaikista vahvin tunne päivän päätteeksi on luottamus siihen, että meille oikeesti tulee vauva! Me pärjätään ja me selvitään. Näin on tarkoitettu <3 Meidän lapsen elämässä voi olla puutetta fiksuista jutuista tai gurmee-aterioista, mutta rakkaudesta ei koskaan.

Mitäs nyt sitten seuraavaksi? Tällä viikolla tärkeimpinä on soitot sekä Dextraan, että meidän neuvolaan. Kolmen viikon päästä voitaisiin käydä jo ensimmäistä kertaa ultrassa! Siis sellaisessa, jossa nähtäisiin ja mitä tärkeintä, kuultaisiin, pikkuriisi livenä. Siihen asti yritetään pysyä kasassa ja keskittyä myös arkisiin asioihin, hyvän olon vaalimiseen ja toisiimme.

Hyppyrotta ja Seniori meidän ainokaisina,

kunnes kerrottiin vauvan tulosta.

N&H

tiistai 22. maaliskuuta 2016

Kolmas kerta sanoi toden!!


Siinä se on! Heikkokin viiva tarkoittaa raskautta. Tältä testi näytti siis eilen, tänä aamuna viiva oli aavistuksen vahvempi. Loppuviikolla testataan vielä kertaalleen. Mutta kyllä me nyt ollaan aika varmoja, että hedelmöitys on onnistunut! N:n rinnat on ollut jo monta päivää poikkeuksellisen arat, alavatsaa jomottaa, väsyttää ja paleltaa. Ladattiin molempien kännykkään sellainen Odotukseni  -sovellus nähdäksemme, mitä siellä kohdussa tapahtuu (miten niin ollaan innoissamme??). On rv 3+5 ja vauva näyttää tällä hetkellä mini-vadelmalta. H on jo yrittänyt jutella mahalle, mutta voi olla ettei viestit vielä mene ihan perille ;) 

Vakavasti puheen ollen, pelkäämme ilman muuta myös pahinta raskauden ollessa näin alkuvaiheessa. Viiva on haalea ja keskenmenon riski suuri, kun ollaan herkkien testien kanssa näinkin aikaisin liikenteessä. Luonto voi hyvin ratkaista tämän asian vielä ihan toisella tavalla. Toivomme tietysti sydämemme pohjasta, että kaikki menisi hyvin. Sehän tosiaan on niin, että juuri tämän vauvan laskettu aika olisi 1. joulukuuta - meidän kihlajaispäivä <3

Odotus siis jatkuu kaikin tavoin! Loppuviikosta ollaan jo vähän viisaampia, jos kolmas testi näyttää vahvasti plussaa. Peukut pystyyn!

N&H

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

“Missähän
sut tehtiin?
Tähtien tuolla puolella
muovailtiin huolella”

- Johanna Kurkela -


        
Tämä ensimmäinen kirjoitus on omistettu Sinulle rakas lapseni. Liityt joukkoomme kun sen aika on, mutta en vielä tiedä koska. Loppujen lopuksi tiedän hyvin vähän asioita. En tiedä miltä näytät. En tiedä miten pukea sinut, miten pestä tai miten lohduttaa jos itket. Tunnustan kulta, olen kauhuissani. Mutta yhden asian tiedän! Sinä olet niin valtavan toivottu lapsi. Minä ja äitisi emme malta odottaa, että saamme sinut syliimme. Maailma on niin ihmeellinen paikka ja meillä on ihan valtavasti sinulle näytettävää ja kerrottavaa.  Tiesitkö, että elefantit ovat raskaana lähes kaksi vuotta? Tai jos sekoittaa keltaista ja sinistä saa vihreää? Joskus tekee hyvää rakentaa maja olohuoneeseen ja nukkua siellä yö! Merivesi on kylmää ja lautasliinoista voi askarrella kukkasia. Niin paljon jänniä asioita rakas lapseni!
         Voisin kertoa hieman meistä, perheestäsi. Äitisi on kauneinta mitä tiedän. Hänellä on hyvä sydän ja hän osaa leipoa mahtavia kakkuja! Äitisi on myös hyvin käytännöllinen ja tarkka, joten jos haluat muuttaa huoneesi järjestystä voit tehdä sen yhdessä äidin kanssa. Paras tapa hemmotella äitiäsi on tarjoutua harjaamaan hänen hiuksiaan, siitä hän pitää. Minä en niin välitä hiuksista. Äitisi kutsuukin minua Pörröksi, tukkani on paksu ja usein sekaisin. Tykkään laulaa ja jos haluat, voin laulaa sinulle aina iltasadun jälkeen jotakin. Vaarisi lauloi minulle kun olin pieni ja se aina rauhoitti minua. Osaan tehdä taikataikinaa josta voimme muovailla kaikenlaista. Olen vähän säikky ja ylivarovainen joten jos leipä haisee oudolta tai sinulla on kipeä olo niin pelaamme aina varman päälle. Opit tietämään mitä se tarkoittaa.
         Sinua odottaa täällä kotona myös kaksi kissaa. Seniori ja hyppyrotta. Seniori on jo vähän vanhempi tapaus, hän tykkää syödä ja torkkua tuolilla. Älä säikähdä jos hän siristää silmiään ja näyttää tuomitsevalta – se on vain hänen tapansa prosessoida asioita. Teistä tulee varmasti hyvät ystävät. Hyppyrotta on vilkkaampi tapaus, hänen lempileikkinsä on kun heittää pienen pehmeän hiirilelun huoneen toiseen päähän; hän hakee ja tuo sen sinulle takaisin. Saat heittää niin monta kertaa kun jaksat! Hyppyrotta on kova juttelemaan ja tekin varmasti löydätte yhteisen kielen.


         Olisitpa jo täällä! Odotamme sinua niin kovasti. Toivottavasti näemme pian :) 


Mammasi