sunnuntai 15. tammikuuta 2017

"Onpa sillä paljon tukkaa!"

Mites se menikään, blogit hiljenevät lapsen syntymän jälkeen..? ;) Vauvan, varsinkin ensimmäisen, tulo elämään ja perheeseen kääntää kieltämättä kaiken päälaelleen - näin myös meillä. Pysähtymiseen ja blogin päivittämiseen ei yksinkertaisesti ole ollut aikaa ja energiaa, mutta nyt yritämme kertoa vähän kuulumisia.

Torstaiaamuna 15.12.2016 lähdimme siis Kätilöopistolle synnytyksen käynnistämistä varten. Koko prosessi aloitettiin ballongin laitolla ja koska N:n kohdunsuu oli jo valmiiksi muutaman sentin auki, katsoi lääkäri parhaaksi, että jäämme samantien osastolle. Päätös olikin oikea, koska ballonki irtosi jo parin tunnin kuluttua. Tässä välissä päästiin lounaalle, johon suhtauduttiin vähän pilke silmäkulmassa ikään kuin viimeiseen ateriaan. Sitä se sitten oikeastaan olikin! Kahdelta iltapäivällä lääkäri puhkaisi N:n kalvot ja siitä alkoi turhauttavalta tuntuva odottelu; liikkua ei saanut, koska N oli jatkuvasti "käyrillä" (niitä piti ottaa jostakin syystä useampaan otteeseen). Viideltä siirryttiin synnytyssaliin ja siellä käynnistystä jatkettiin oksitosiini -tipalla. Tuolloin viimeisetkin haavekuvat luonnollisesta synnytyksestä hiipuivat pois. N sai olla jumppapallon päällä, mutta letkut ja johdot olivat jatkuvasti tiellä ja liikkuminen hankalaa. Kätilö kertoi, että voi kulua useita tunteja ennen kuin mitään tapahtuu, mutta jo tunnin päästä N:n supistukset olivat pistäviä ja kivuliaita. Neljän tunnin kuluttua oksitosiinin aloittamisesta supistuksia tuli jo tauotta, siis todella tauotta, jolloin oksitosiinin tiputtaminen lopetettiin. Tässä vaiheessa vauvan sydänäänet laskivat aika paljon ja lääkäri hälytettiin paikalle. Vauvan tilanne normalisoitui, N:n kohdunsuu oli 4-5 cm auki ja supistukset jatkuivat hieman tasaisemmin, kunnes tunnin päästä alkoi taas tapahtua. N tunsi ponnistamisen tarvetta ja yhtäkkiä kohdunsuu olikin jo 9 cm auki. Ilokaasua lukuunottamatta muita kivunlievityksiä ei voitu enää harkita. Ponnistusvaihe alkoi klo 22.10 ja koska vauvaa uhkasi jälleen hapenpuute, nopeutettiin pikkuisen ulostuloa imukupin avulla. Tästä vaiheesta H:lle on jäänyt mieleen kätilön huudahdus: "Onpa sillä paljon tukkaa!" :D Viidentoista minuutin kuluttua ponnistusvaiheen alkamisesta Pikkurontti oli ulkona <3

Olihan se ihan käsittämätön näky, että yhtäkkiä kätilöiden käsissä roikkui pieni vaaleanpunainen ihminen, meidän tyyppi! Hän oli ihan hiljaa ja H jo ehti huolestua, että onhan kaikki kunnossa - kunnes ensin alkoi maailman ihanimpien aivastusten sarja, jota seurasi kirkas ja kimeä rääkäisy. Pikkurontti nostettiin N:n rinnalle ja siinä me kolme oltiin hetki ihan onnessamme. Tai ainakin H ja N, Pikkurontti oli naama rutussa ja järkyttyneenä kaikesta tapahtuneesta. Oli kuulemma vielä syntyessään pitänyt toisella kädellä napanuorasta kiinni :D

Meidän onnea kesti sen viisitoista minuuttia, kunnes istukan ulostulon jälkeen kätilöt näyttivät taas vähän huolestuneilta ja totesivat, että N vuotaa runsaasti verta. Taas mentiin; Pikkurontti käärittiin pyyhkeeseen ja ojennettiin H:lle ja N kiidätettiin leikkaussaliin toiseen kerrokseen. H:n mieleen on syöpynyt aika ahdistavana kuvana se näky, kun N heilauttaa sängynpohjalta kättään hyvästiksi ja katoaa ovien taakse. Siinä hetkessä ei vielä voinut tietää, miten kaikki tulee päättymään. Onneksi hyvin. Muutaman tunnin kuluttua H ja Pikkurontti pääsivät N:n luo heräämöön ja sieltä varsinaisesti alkoi meidän kolmen matka perheenä eteenpäin. Synnytyksen komplikaationa oli kohtuun jääneet kalvon ja istukan palaset, jotka aiheuttivat runsaan vuodon (yhteensä 2,6 litraa!). Leikkaussalissa N sai punasoluja ja kohtu kaavittiin. Repeämät ommeltiin ja N pääsi osastolle vielä samana yönä. Siitä se sitten lähti, N:n toipuminen ja kaiken uuden opettelu pienen vauvan kanssa.

Nyt on siis kuukausi äitiyttä ja perhe-elämää meillä molemmilla takana. Ei siitä mihinkään pääse, Pikkurontti on ihaninta maailmassa. Jo alusta alkaen hän on katsonut kohti todella tarkkaan ja tapittanut pienillä silmillään meitä molempia. Monesti ollaan mietitty, että mitä ihmettä mahtaa liikkua pikkuisen mielessä? Voisi myös sanoa, että hän on temperamenttinen ja tulistuu herkästi, kiihtyy hetkessä nollasta sataan! Vastapainona taas kaiken ollessa hyvin, on Pikkurontti meidän pieni päivänsäde, joka ilmeilee, filmaa, jokeltelee, kujeilee ja on kaikin tavoin parasta seuraa. Ensimmäiset viikot olivat siinä mielessä vaikeita, kun oli niin paljon opeteltavaa ja paljon epävarmuutta meillä molemmilla. Tuskailtiin jokaisesta itkusta ja hapuilevin käsin nosteltiin ja kanneltiin pientä kääröä. Nyt alkaa pikku hiljaa löytyä uudenlaista varmuutta ja iloa; tiedetään ja tunnetaan lapsemme tarpeet ja osataan vastata niihin jo paljon paremmin. Synnytys oli rankka kokemus, mutta aika on tuonut siihen hyvää etäisyyttä. Eilen katseltiin kuvia ensimmäisistä päivistä ja oli hurjaa huomata, miten paljon Pikkurontti onkaan kasvanut jo kuukauden aikana! Meidän pikkuinen, elämä vasta niin edessä. Mikä vastuu, mikä lahja.


N&H

4 kommenttia:

  1. Onneksi kaikki meni kuitenkin lopulta synnytyksessä hyvin! Varmasti leikkaussaliin lähtö säikäytti.

    Ensimmäisten viikkojenne kokemus kuulostaa kovin tutulta, epävarmuus ja uudenlaiseen vastuuseen totutteleminen. Ja miten paljon voikaan pieni ihminen muutamassa viikossa kasvaa! Huomaan että puhumme kotona tyyliin "silloin kun vauva oli pikkuinen..." aivan kuin vauva ei nytkin, hippusen yli nelikiloisena, olisi vieläkin kovin pieni! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi meni hyvin! :)

      Vieraat jotka eivät koko ajan näe pikkusta, kommentoivat joka kerta käydessään, kuinka hän on kasvanut.. Kasvamista ei itse niin huomaa, kun katselee häntä päivittäin. Mutta kyllä on riipaisevaa joutua laittamaan sivuun pieneksi käyviä vaatteita, siitä sen kasvun viimeistään huomaa! Kohta täytyy taas alkaa täydentämään varastoa.. :)

      Poista
  2. Mä vasta nyt törmäsin teidän blogiin! Mutta tuhannesti onnea pienestä tulokkaasta:)

    VastaaPoista