14 viikkoa laskettuun aikaan!!

Jotenkin pamahti tajuntaan tuo viikkomäärä, kun Odotukseni -mobiilisovellus sen tänään näytti. 14 viikkoa.. ja vastahan sitä pissattiin tikkuun. Huhhuh.

N oli alkuviikosta huolissaan, kun mahassa oli aika vaimea meno. Jotakin pientä liikehdintää oli havaittavissa, mutta siinä kaikki. Eilen illalla sitten sängyssä makoillessa H otti lorukirjan esiin ja alkoi lukea Pikkurontille. Ollaan tuota ääneen lukemista harrastettu jonkin verran, lähinnä Muumeja ja laulettu toki myös. Johtuiko sitten loruista vai mistä, mutta Pikkurontti alkoi pyöriä mahassa ihan villinä ja potki niin, että sen näki ihan selvästi missä pienet jalat menivät! Ilmeisesti Pikkurontti oli alkuviikosta vaan sellaisessa asennossa, että liikkeet eivät olleet niin selviä, suuntautuivat selän suuntaan tai jotain. Meno onkin sitten jatkunut eilisillasta saakka yhtä vilkkaana. Itseasiassa niin vilkkaana, että googletettiin jo voiko napanuoraan jotenkin kuristua siellä kohdussa! Äkkiseltäänhän se tuntuu aika hurjalta ajatukselta, että vauva heiluu miten sattuu suljetussa tilassa jonkin nuoran kanssa. Mutta ilmeisesti on todella harvinaista, että napanuorasta olisi jotakin haittaa vauvalle. Vasta synnytyksessä napanuora saattaa muuttua ongelmaksi (kiertyy vauvan kaulan ympärille liikaa tms.), joka usein kuitenkin huomataan tarpeeksi ajoissa ja asialle voidaan tehdä jotain. Ei siis hätää vielä tässä vaiheessa! Luontoäiti on tämänkin yksityiskohdan suunnitellut suhteellisen hyvin.

"Kaksi pientä peikkolasta

äskeittäin ne löysi vasta

oman kodin siivilästä,

vähän hatarasta tästä.

Taivas käänsi sateen vivun.

- Märkää, voihki peikko Murri.

- Kurjaa, parkui peikko Turri.

- kylmästä saan vatsakivun.

Kaksi märkää peikkolasta

alkaa pohtia nyt vasta,

mistä saisi tiiviin katon,

päänsä päälle suojamaton

vasten sateen ropinaa,

litsis-lätsis lotinaa.

Saven viskaa peikko Murri,

hiekkaa lisää peikko Turri

siivilänsä tilkkeheksi -

peikko Murri sen nyt keksi.

Eläköön! Jo pitää katto.

Onni, viihtymys ja ratto

palaa seulan asukeille,

lämmön ilo tuottaa heille.

Hyvä olo peikko Turrin,

vatsakipu ohi on.

Kuivuu turkki peikko Murrin,

haihtuu märkyys mahdoton.

Sadesumu seudun kattaa,

peikkoja vaan naurattaa"

N&H

Sokerilitkua ja adoptioneuvontaa

No nyt on vaatetta! Lyhyen ajan sisällä ollaan saatu sekä sukulaisilta, että ostettu käytettynä pari vaatepakettia. Samalla on tullut tutuksi kaikenlaiset käsitteet bodyista puolipotkuhousuihin, joista ei ollut hajuakaan aikaisemmin. Eiköhän me nyt osata pukea meidän Pikkurontti suht asiallisesti! Talviaikahan se tässä jännittää, että miten pakata pikkuinen ja mitä jos vaatetta on liikaa tai liian vähän. H:n äitiä alkaa yhä paleltaa, jos hän näkee tai kuulee, että oma lapsi on pukeutunut liian ohuelti. Nuorin lapsi on kuitenkin vasta kolmekymppinen :D Ilmeisesti tämä pukemisen murehtiminen on vain pientä esimakua siitä, mitä kaikkea huolta äidit joutuvatkaan kantamaan.

Meidän neuvola tosiaan vaihtui muuton myötä ja uusi terveydenhoitaja on jopa entistä parempi - tosin ei entisessäkään ollut mitään valittamista! Tämä uusi huomioi meitä molempia tosi kivasti ja vaikuttaa hoitajana täsmälliseltä ja luotettavalta. N:llä on kaikki arvot kunnossa ja Pikkurontin syke kuului hyvin. Sokerirasituskoe tehtiin viime maanantaina, joka sujui yllättävän mutkattomasti (eihän se toimenpiteenä kivalta kuulosta). Paastota piti ja aamulla sitten terveysasemalla tarjoiltiin herkullista mehua, eli erittäin sokeripitoista litkua. Ensimmäisen tunnin ajan oli selvästi levoton olo (juomasta johtuen?), mutta toinen tunti oli jo helpompi. Kokeen aikana ei siis saa poistua odotustilasta tai esimerkiksi nukkua. Aika kuitenkin meni yllättävän nopeasti ja tuloksetkin kuultiin samana päivänä: ei raskausdiabetestä!

Alkuviikosta pistettiin myös hakemukset eteenpäin äitiyspakkauksesta, äitiysrahasta ja vauvavakuutuksesta. H myös soitti adoptioneuvontaan ja tilasi niin sanotusti paperit kotiin - eli ilmoittautumislomakkeen adoptioneuvontajonoon. Sehän oli muuten ihan tavallisen oloinen kaavake, mutta "Perustelut adoptioon" -kohta vähän nauratti meitä molempia. Mitä siihen oikein tulisi laittaa? Latoa itsestäänselvyyksiä, kuten että ollaan naimisissa ja asutaan yhdessä ja haluttais niinku ihan kauheesti oma perhe. H on ollut matkassa koko ajan mukana ja siitä tulis varmaan ihan kiva äiti. Tällaisiin erikoisuuksiin yrittää aina suhtautua mahdollisimman kevyesti, mutta helposti ne myös pääsevät ihon alle. Noh - toivottavaa on, että nämäkin kaavakkeet jäävät kohta historiaan ja ovat ehtaa retroa teini-ikäiselle Pikkurontille ;)

N&H

Rv 22+0!

Ei olla taas kirjoiteltu mitään vähään aikaan! Muutto ja uuden kodin laittaminen on vienyt kaiken vapaa-ajan. Tehdään molemmat vuorotyötä ja senkin takia yhteinen aika on välillä todella kortilla. Mutta pikkuhiljaa tavarat ovat löytäneet paikkansa ja kaiken kaaoksenkin keskellä tämä asunto on tuntunut todella vahvasti kodilta. Kaikki toimii; asuinalue, naapurusto ja kissatkin alkoivat viihtyä muutaman unettoman yön jälkeen ;)

N on voinut koko ajan suhteellisen hyvin ja Pikkurontista on kuoriutunut melkoinen potkumestari! Iskuja sataa oikealta ja vasemmalta, ylhäältä ja alhaalta ja eilen N sohvalla maatessaan näki kaksi potkua mahan päältä :D Joka ilta nukkumaan mentäessä ollaan hetki kuulosteltu ja tunnusteltu masua ja Pikkurontin menoa; H tunsi ensimmäisen kerran potkut raskausviikolla 20 ja oli se ilman muuta aika huikea hetki <3 Itseasiassa aikaisemmin samana päivänä meillä oli ollut rakenneultra ja masussa kaikki oli hyvin. Pikkurontin sukupuolestakin kätilö antoi melko varman veikkauksen, mutta päätettiin pitää se tieto salaisuutena syntymään asti.

Pikkurontti rv 20+0: 22-25cm ja n. 330g <3

Kaikki on siis sujunut varsin mallikkaasti, vaikka usein tuntuu ettei vieläkään oikein ymmärrä mitä on tapahtumassa ja mitä tuleman pitää! Tajuttiinkin tuossa yksi ilta jutellessa, että kerta meidän kodissa ei oikein näy vauvan tulo mitenkään niin ei mikään ihme, että 

a) Pikkurontin syntymä tuntuu toooosi kaukaiselta asialta 

b) ja sitten kun tätä elämänmuutosta alkaa miettimään, niin syntyy helposti kohtuuton hätä ja huoli siitä miten me pärjätään?

Joten! Tänään me sitten käytiin hakemassa pinnasänky, hoitoalusta, itkuhälytin ja turvakaukalon lämpöpussi! Niillä lähdettiin liikkeelle ja N on tehnyt ihan kunnon listaa kaikista tulevista hankinnoista. Ja kyllä sillä vaan on valtava vaikutus; pelkkä pinnasängyn olemassaolo teki tästä heti sata kertaa todellisempaa :) Pikkurontin laskettuun aikaan enää 126 päivää!

N&H

Muuttolaatikoiden saartamana

Aloimme etsiä isompaa kotia heti kun varhaisultra oli takanapäin ja raskaus sillä tavalla "varmistunut". Tajuttiin nimittäin varsin nopeasti, että meidän kaksio yksinkertaisesti on liian pieni kahdelle aikuiselle, kahdelle kissalle, vauvalle ja kaikille vauvan tavaroille. Nyt sattuikin sitten sopivasti niin, että uusi koti löytyi ja täällä me nyt istutaan viimeistä iltaa vanhassa asunnossa, vähän vielä pöllähtäneinä koko asiasta! Onneksi meillä molemmilla on kesäloma ja ollaan hyvin saatu pakattua koko omaisuus kasaan. Voisi oikeastaan sanoa, että tässä on kaksi sellaista isoa asiaa tai muutosta, jotka on tehnyt Pikkurontin olemassaolosta aina vaan todellisempaa. Ensimmäinen on se, että huomisesta alkaen Pikkurontilla on oma huone! Hänhän omistaa toistaiseksi vasta neljä asiaa; bodyn, ruokalapun, pehmopupun ja tossut :D Lastenhuone on siis vähän kolkko vielä näin alkuun, mutta onhan meillä koko tuleva syksy aikaa laitella <3

Toinen asia on, että N tunsi ensimmäistä kertaa Pikkurontin liikkeet juhannuksena! Raskausviikkoja oli tuolloin 17+0. Oltiin mökillä ja syöty ja saunottu; ja illalla sängyssä makoillessa N yhtäkkiä hätkähti ja kuiskasi, että taisi tuntea jotain. H ponnahti ylös ja meinasi lyödä päänsä matalaan kattoon. Oli se aika ihmeellistä. N kuvaili liikkeitä sellaiseksi, kuin joku olisi silittänyt vatsaa sisältäpäin tai painanut vähän vatsan seinämää. Siitä se sitten lähti ja nyt voisi sanoa, että N tuntee Pikkurontin päivittäin ja aina vaan voimakkaammin. On ollut jo muutamia tosi mieleenpainuvia hetkiä; oltiin viime viikolla kevyellä patikointireissulla (10 km) eräässä luonnonpuistossa, maasto oli vähän haastavaa ja illalla jälleen sängyssä makoillessa N oikein pelästyi, kun tunsi yhtäkkiä muutaman oikein kovan potkun. Tai eilen meillä oli keskenämme vähän kärhämää, istuttiin sohvalla ja yritettiin puida asiaa; ja siinä hetkessä, istuallaan, N tunsi pari potkua. Pikkurontilla taisi selvästi olla sanansa sanottavana! ;) 

Tämä viikko menee täysin muuttopuuhissa ja ensi viikolla onkin sitten sekä neuvolalääkäri, että rakenneultra. Viime neuvolakäynnillä pyydettiin lähetettä verikokeisiin, jotta N:ltä katsottaisiin toksoplasmoosin vasta-aineet. Lähinnä kissojen takia haluttiin varmistus asiaan ja saatiinkiin siitä jo tulokset; N on saanut tartunnan jossain elämänsä vaiheessa. Näytteestä näki että kyseessä on vanha tartunta ja se antaa elinikäisen vastustuskyvyn. Näin ollaan ainakin asia ymmärretty! Toki H yhä hoitaa kissojen hiekkalaatikot, pesemme vihannekset ja hedelmät hyvin jne. mutta tieto oli joka tapauksessa helpottava. Lääkärikäyntiä odotamme kuitenkin kovasti, koska eihän ne huolenaiheet tai kysymykset ikinä lopu! :P N:llä on esimerkiksi ilmestynyt kummallisia punaruskeita laikkuja jalkoihin. Eivät kutise tai vaivaa muutenkaan, mutta ollaan niitä ihmetelty - todennäköisesti liittyvät raskauteen, mutta juuri tällaisiin juttuihin halutaan lääkäriltä vielä varmistus. Muuten N:n vointi on ollut oikein hyvä. Maha kasvaa ja jännitys sen myötä!

N&H

Lantionpohjan lihakset!

Lauantai-ilta: Vesalan esikoisalbumi soi ja me googletetaan lantionpohjan lihastreenejä! H ei edes löydä itseltään niitä lihaksia, mutta onneksi H ei ole raskaana vaan N. N:llä taas ei ole ongelmaa tunnistaa, supistaa ja jännittää niitä - mutta N on vaan niin pirun laiska treenaamaan :D Nyt olisikin haussa joku hyvä ja yksinkertainen harjoitusohjelma! Niin, miksi? Jos ollaan ymmärretty oikein niin lantionpohjan lihakset sekä tukee lantionpohjan elimiä, että ylläpitää virtsanpidätyskykyä. Synnytys on niin raju ja repivä koettelemus naisen keholle, että siitä voi seurata mm. virtsan ja ulosteen karkailua. Säännöllinen lantionpohjan lihastreeni raskauden aikana vahvistaa paikkoja synnytystä varten ja ennaltaehkäisee mahdollisia vaurioita (tai ainakin nopeuttaa toipumista). Tosi tärkeä juttu siis! 

N ei oikein tiedä miten tehdä siitä treenistä osa arkea, miten muistaa ja saada se tuntumaan mahdollisimman vaivattomalta? Kuinka usein edes pitää treenata? Joka päivä seuraavan vuoden ajan? :D Onko jengillä vinkkejä tai kokemuksia asiasta?

N&H

Olemme aina yhdessä, eiks je?

Helsingin Sanomissa oli tänään mielenkiintoinen juttu Veikkosten pariskunnasta (Esikoisen saaminen saattaa tehdä onnettomammaksi kuin työttömäksi jääminen – Veikkoset päättivät, että siitä selvitään eroamatta).

"Tietoinen sopiminen siitä, että yhdessä pysytään vähintään tietty määräaika, voi äkkiseltään tuntua länsimaisen rakkausavioliiton vastakohdalta.

Silti sopiminen voi olla fiksu ratkaisu, koska erityisesti esikoisen saaminen on yksi parisuhteen suurimmista muutoksista. Lapsen syntymä on suhteelle haaste, olipa pari ollut yhdessä pidemmän tai lyhyemmän aikaa, sanoo psykologi ja pariterapeutti Keijo Markova Väestöliitosta.

”Pahimmillaan tilanne johtaa siihen, että tuoreet vanhemmat hukkaavat hetkeksi itsensä – ja toisensa”, Markova sanoo."

Tätä ollaan tänään sitten mietitty. Niin tylsältä kun sopimusten teko parisuhteessa kuulostaakaan, niin onhan siinä puolensa. Artikkelin mukaan suurin osa avioeroista tapahtuu lasten ollessa alle kouluikäisiä (ja eroon päätyneistä avoliitoista ei varmaan ole olemassakaan mitään sen kummempaa dataa). Onkin vaikea edes kuvitella millaiseksi elämä ja parisuhde sitten muuttuu vauvan myötä. Ei haluaisi maalailla kauheita uhkakuvia kahdesta, toisiinsa väsyneestä puolisosta, jotka uupuneina ja tahmaisina ovat alati toistensa kimpussa vauvan rääkyessä vieressä märissä vaipoissa. Mutta ei myöskään haluaisi ylläpitää mitään ruusuista illuusiota sellaisesta loistokkaasta ja lämpimästä vauva-arjesta, jossa me vaan hymyssä suin ihastellaan vauvaa, toisiamme ja koko maailmaa puhtaassa ja pullantuoksuisessa kodissa. Tavallaan siis sovittiin tänään, että yhdessä pysytään tuli vastaan mitä tahansa - vaikka tämä lupaus on jo kertalleen annettu, hääpäivänä siis. Mutta niin iso lupaushan se on, että hyvä siihen on aina toisinaan palata. Elämänmuutosten myötä se rinnalla pysyminen ja siihen sitoutuminen saa aina uusia sävyjä ja vaikeissa paikoissa sen laatu vasta punnitaan. Hääpäivänä kun lausui sen kuuluisan "tahdon", niin sitä ajatteli siinä hetkessä enemmänkin meitä kahta ja sitoutumista tähän parisuhteeseen. Nyt kun on vauva tulossa ja meidän perhe kasvaa, niin sitä tahtoo sitoutua parisuhteen lisäksi vielä ihan uudella tavalla tulevaan. 

Tänään on rv 16+0! N on voinut koko ajan paremmin, ruoka maistuu jo vähän monipuolisemmin ja etova olo on jäämässä kokonaan pois. Alavatsaa on jomotellut ja muutama viikko sitten N vähän säikähti, kun aivastellessa tuli pistävä tunne nivusiin; mutta se liittyi ilmeisesti kohdun lantioon kiinnittävistä jänteistä, jotka venyy kohdun kasvaessa - tai jotain :D Maha on jo vähän kasvanut ja nyt vaan odotellaan, että koska N mahdollisesti alkaisi tuntea pikkurontin liikkeitä. Herkimmät ja jo synnyttäneet alkavat tuntea niitä liikkeitä näihin aikoihin, mutta esim. ensisynnyttäjillä se saattaa venyä viikolle 20 ja siitä eteenpäin. Kesäkuun alussa kuultiin neuvolassa jälleen pikkurontin sydänäänet, mutta sen jälkeen on ollut tämmöistä hiljaiseloa.. neuvolalääkäri ja rakenneultra ovat molemmat (vasta) heinäkuun puolivälissä. Eiköhän se aika mene nopeasti, meillä molemmilla alkaa kesäloma ensi viikolla ja luvassa on ainakin juhannuksen viettoa mökillä, vähän Suomi-matkailua ja tottakai Pride-kulkueeseen ja Puistojuhlaan osallistuminen! Kansalaistorilla tänä vuonna :)

N&H

Pikkurontilla kaikki hyvin!

Onpas edellisestä päivityksestä vierähtänyt aikaa! Tavallaan sitä on jo sopeutunut ajatukseen, että raskaana ollaan ja nyt meitä on kolme - ja toisaalta tätä asiaa ei tajua alkuunkaan. Päivät on rullanneet eteenpäin ja ainoa asia, joka konkreettisesti on muistuttanut pikkurontin olemassaolosta, on N:n ajoittainen huonovointisuus. Mutta eilen ultrassa tästä kaikesta tuli yhdessä hetkessä taas niin totta ja ihmeellistä. Se on niin sanoinkuvaamaton tunne, kun ruudulle ilmestyy oma lapsi jolla on kaikki hyvin. Siellä se meidän pikkurontti vilkutteli kovasti, ojenteli käsiään, heilutteli jalkojaan ja laski liukumäkeä kohdunseinämää pitkin alas. Sitä olisi voinut katsella vaikka kuinka! Kyyneliltäkään ei vältytty.

Kätilö, joka teki kaikututkimuksen, oli todella kiva ja ystävällinen. Pikkurontti ei oikein halunnut kääntyillä kätilön toiveiden mukaan vaan meni omia menojaan - mutta lopulta kätilökin sai tarvittavat kuvakulmat. Niskaturvotus oli ok (1.5mm) ja pituutta (pää-perämitta) oli kokonaiset 67mm :D Nyt odotellaan vielä sitä kirjettä, joka kertoo tarkemmin seulontatutkimuksen tuloksista.

Ollaan kerrottu raskaudesta jo melkein koko lähipiirille; vanhemmille, sisaruksille, kavereille, työkavereille jne. Kaikki on olleet tosi iloisia ja onnellisia meidän puolesta, mutta useimpien kohdalla on käynyt niin, että kukaan ei kauheasti kysele tästä prosessista sen tarkemmin. Se on sitten välillä vähän harmittanut, kun ollaan niin valmiita ja halukkaitakin tästä kertomaan. Ymmärrettävästi heteroparilta ei yleensä kysytä, että miten ja missä lapsi on saanut alkunsa, mutta kyllähän kaikki nyt meidän kohdalla tietää/aavistaa että joitain konsteja tässä on tarvittu. Harvalle hedelmöityshoitojen kulku on kauhean selvä. Esimerkiksi kun ollaan sitten itse kannustettu kyselemään tästä niin monella on ollut vääriä käsityksiä koko jutusta. On luultu, että lapsi on saanut alkunsa koeputkihedelmöityksessä ja inseminaatio on ihan vieras käsite. Ollaankin pohdittu N:n kanssa, että moni saattaa kokea tarkemmat kysymykset "uteluina", liian henkilökohtaisina ja jopa loukkaavina. Halutaan ehkä sillä vaitiololla ilmaista, että tällainenkin tapa saada lapsia on ihan ok, eikä sitä käsitystä haluta kysymyksillä vaarantaa. Onko kenelläkään muulla vastaavanlaisia kokemuksia - tai päinvastaisia? :)

N&H